Panssarivaunumiehistön lähipuolustusaseet,
osa 3: Rynnäkkökivääri

Suomessa käytössä olevien taistelupanssarivaunujen varusteisiin kuuluu rynnäkkökivääri. Miksi? Eikö muu tehokas aseistus ja luja panssarointi riitä? Onhan Panssaripataljoonassa panssarijääkäreitä, jotka suojaavat tankkimiesten toimintaa?

Persianlahdella liittouman edetessä syvälle vihollisen alueelle ja asutuskeskuksiin taistelupanssarivaunujenkin miehistöt joutuivat tulitaisteluun mm. käskyä jalkautuneena antaessaan. Irakilaiset myös pyrkivät riistämään vaunuilta ampumaetäisyyden tuoman edun päästämällä vaunut lähelle ja avaamalla tulen aivan lähietäisyydeltä. Tällöin vaunuaseistuksen lähikatveeseen päässyt vihollinen oli tuhottava johtajan ja lataajan konekivääreillä, pistoolilla ja rynnäkkökiväärillä sekä käsikranaateilla, jouduttiinpa jopa ampumaan vaunuun nouseviakin vihollisia.

Kuten artikkelin aiemmissa osissa todettiin, on pistooli haasteellisen hallittavuutensa lisäksi myös hieman liian pienitehoinen ase nykyaikaisella taistelukentällä. Näin vaunumiehelle saadaan rynnäkkökiväärillä lisää tulivoimaa.

T-72 ja T-55M

Sekä T-72 ja T-55M -taistelupanssarivaunujen hankinnat olivat aikanaan kokonaisuuksia. Jokainen neuvosto- liittolaisten käyttämä varuste tuli vaunun mukana. Tätä perua ovat vaunujen rynnäkkökivääritkin, eli 7.62 RK 54, tutummin AK-47. Ase on puuperäinen ja avotähtäimillä varustettu "alkuperäismalli", joka on aikanaan inspiroinut suomalaisenkin rynnäkkökiväärin kehittäjiä.

Kuva 1. 7.62 RK 54 eli AK-47 varusteineen, alla 7.62 RK 62 TP perä taitettuna.

AK:n varusteisiin kuuluu kaksi lipaspussia á kolme lipasta kummassakin, eli jalkaväkimiehen kaksi tuliannosta. Aseeseen kuuluu puhdistusvälineet ja -puikko sekä hihna. Lipaslaukuissa on vyölenkit ja/ tai lenkit olkahihnan kiinnittämiseksi, vaikkakin lipastaskuja näkee harvoin kannettavan mukana. Rynnäkkökivääriäkin kantavan taistelijan tulisi varautua useammalla kuin yhdellä lippaalla.

Molemmissa vaunuissa on rynnäkkökiväärille oma säilytyspaikkansa, johon se kiinnitetään hihnoilla. T-72:ssa ase tulee ampujan tilaan ampujan oikealle puolelle suojarautoihin kiinni. T-55M:ssa ase on lataajan tilassa oikealla puolella tornin kehällä.

Kumpikaan ei ole käytännöllinen paikka. T-72:n tunnetusti ahtaat tilat vievät luukuissa liikuttaessa energiaa ilman pitkää rynnäkkökivääriäkin, T-55M:n lataajan tila tulee täyteen tykin laukauksia, joiden alle aseen "virallinen" kiinnityspaikka jää.

Ahtaassa vaunussa täysimittaista rynnäkkökivääriä käsiteltäessä toivoisi aseen olevan taittoperäinen, mutta sillä pärjätään mitä on jaettu. Usein RK onkin nostettu ulos joko luukkujen tai tornin laatikon ja tornin väliin johtajan ja lataajan ulottuville. (Kuva 2.) Huono puoli on, että ase on nyt vaunun ulkopuolella eikä sitä saa sisälle tulivaikutuksen alla, jos vaunusta täytyy poistua pohjaluukun kautta.

Leopard 2 A 4

Saksassa Leopard- vaunun miehistön henkilökohtaisena aseena on 9 mm pistoolit kahdella vaunumiehistä ja kahdella 9 mm Uzi -konepistoolit. Vaunukauppaan ei kuulunut konepistooleita, joten Suomessa tullaan käyttämään rynnäkkökivääriä niiden tilalla.

Leopardin rynnäkkökiväärimalli on vielä auki, mutta toivottavasti päädytään yllä mainituista ja myös koulutuksellisista syistä suomalaiseen (taittoperälliseen) rynnäkkökivääriin, (Kuvassa 1.) näin jo peruskoulutuskaudelta tuttua asetta on helppo käsitellä.

Vaunuun on suunniteltu sijoitettavan kaksi rynnäkkökivääriä, joille täytyy kehittää Suomessa telineet, koska Uzien telineisiin ei saa rynnäkkökivääriä. Nyt on tilaisuus kehittää helppokäyttöinen teline RK:lle. Synkkä totuushan on, että jos ase on hankalasti saatavilla, se jää telineeseensä kun miehistö jalkautuu. Ase on tällöin väärässä paikassa.

Kenen ase?

Kenelle vaunun rynnäkkökivääri kuuluu? Vaunun varusteisiin kuuluvana se ei ole varsinaisesti kenenkään "kuitilla" eli henkilökohtaisena aseena. Vastuuhenkilönä on T-72 -vaunussa ampuja, T-55M:ssa lataaja ja Leo 2:ssa RK:t tullevat ampujan ja lataajan vastuulle.

Tämän mallin haittapuolena on pidetty sitä, että näin aseesta ei pidetä huolta. Mutta eikö vaunussa ole paljonkin aseita, joista jonkun täytyy pitää huolta?

Vaihtoehdoksi tähän on tarjottu, että rynnäkkökivääri olisi yo. jaon mukaan jaettu vaunumiehistölle perustamisen yhteydessä henkilökohtaiseksi aseeksi, jolloin RK -miehellä ei olisi pistoolia.

Vaunun rynnäkkökivääri on tarkoitettu mm. ryhmän ja joukkueen vartiomiehen käyttöön. Kun vartiomiehen vaihtuessa RK jätetään vartiopaikalle, voi tuloksena olla pahimmillaan taistelukentällä ilman omaa pistoolia oleva, eli aseeton, henkilö. Ja kukapa luovuttaisi mielellään "oman" RK:nsä toiselle?

Vaunusta rynnäkkökiväärin tulisi olla lähitorjuntatilanteessa nopeasti saatavilla. Samoin sen tulisi olla helposti mukaan otettavissa vaunumiehistön jalkautuessa, olkoon jalkautunut vaunumies sitten vartiomies, käskyä maastossa antava tai tuliasematiedustelua suorittava johtaja, tai ruokaa hakevan osaston kärkimies. (Kuva 3.) Aseen saatavuus ei tule olla sidonnainen vaunuryhmän sisäiseen tehtäväjakoon. Näin edellytykset toimia ja selviytyä taistelukentän yllättävässä tilanteessa paranevat rynnäkkökiväärin avulla.

Kuva 2. T-72 -vaunun RK johtajan saataville työnnettynä tornin ja laatikon väliin.

Rynnäkkökiväärin käytöstä

Vaunusta rynnäkkökiväärillä ammutaan silloin, kun maali on muun vaunuaseistuksen lähikatvealueella. Jalkautuneena toimiva vaunumies pyrkii takaisin vaunulle aloittamaan taistelun, jos voi valita avaako tulen vai irtautuuko tilanteesta. Eli: asetta käytetään pääosin lyhyillä ampumaetäisyyksillä nopeissa tilanteissa, joita silmälläpitäen tulisi myös harjoittelun painopiste kohdentaa.

Rynnäkkökiväärin käsittelyn periaatteet, osin jopa yksityiskohdatkin, voi soveltuvin osin ottaa pistoolin käytön tekniikoista. Myös rynnäkkökiväärin käsittelyn rutiineihin tulee panostaa täyden tehon irti saamiseksi. Se on tietenkin välineenä tutumpi ja helpommin hallittavissa kuin pistooli, mutta senkin hallinta on saatava sellaiselle tasolle, ettei esimerkiksi joudu katsomaan asetta löytääkseen vaihtimen.

RK:n käyttäjää sitoo samanlainen tilannetietoisuus kuin pistoolin käyttäjää. Asetta ei pitäisi kantaa ikinä selässä, jos sitä aikoo käyttää, ja muutenhan ase on aivan turhaan mukana. Rynnäkkökiväärin paikka on edessä, joko hihnasta olan tai niskan takaa vietynä, tai ilman hihnaa käsissä kannettuna. Taittoperäisen aseen perä on suoraksi taitettu.

Kuva 3. Ruokaa noutava osasto; kärkimiehellä RK käsissä käyttövalmiina, muut kantavat pakkeja.

Ladattua asetta kannetaan luonnollisesti varmistettuna oikean käden sormien ollessa vaihtimella. Hyvin harjoiteltu nosto tuo aseen riittävään tähtäinkuvaan samalla kun vaihdin siirtyy kertatulelle ja sormi löytää liipaisimen.

Tilanteen niin vaatiessa voi vaihtimen siirtää valmiiksi kertatulelle, kun muistaa viedä sormen liipaisimelle vasta ampuessaan. RK:n käsittelyssä pätee tällöin sama etusormisääntö kuin pistoolillakin.

Kaksoislaukaustekniikka on hyvä hallita myös rynnäkkökiväärillä, koska silloin saadaan ammuttua nopeisiin maalitilanteisiin riittävästi laukauksia käyttämättä vaikeasti hallittavissa olevaa sarjatulta. Sarjaa voi ampua lähietäisyydelle ja aina mieluiten tuelta.

Erittäin tärkeää on muistaa varmistaa ase sen jälkeen kun sitä ei enää käytä! Erityisen vaarallista on tuoda vaunuun varmistamaton ase. Erään kerran RK laukesi vaunun lataajan vietyä sen hihnasta olalle. Lataajan pakkastakin pullistumat osuivat liipaisimeen, jolloin ase laukesi. Omakin luoti voi tappaa, joten vaistonvaraiseksi opittu aseenkäsittely olisi ollut tässäkin esimerkkitilanteessa tarpeen.

Kevytaseampumakoulutusta panssarivaunukomppaniassa

Peruskoulutuskausi panssarivaunukomppaniassa on samanlainen kuin missä tahansa muuallakin, kesto on 8 viikkoa ja ase- ja ampumakoulutuksessa pääpaino on rynnäkkökiväärissä, tavoitteena mm: Ampumaluokka hyväksytty (testistä 6/12 osumaa) 97 prosenttisesti. Rynnäkkökiväärin käyttötaito (muodollinen asekäsittely, ampuma-asennot, varotoiminta ampumaradalla ja taisteluammunnassa jne.). Taistelukoulutuksessa taistelijan (tstparin) toiminta ja maastonkäyttö.

Erikoiskoulutuskausi I (Panssarialiupseerikurssi I) 12 vkoa, tavoitteena (yhdessä E II- kaudella):
RK: Ampumataitotesti sataprosenttisesti suoritettu
Pistooli: Kouluammunnassa sotilaspistooli 4 suoritettu 90 prosenttisesti tulosrajalla 6 osumaa /10, harjoituksia:
RK -ammunnat, kahdesta kolmeen puolikasta päivää
Pistoolin käsittely, ampuma-asennot ja ampuminen (Noptel -aseet), kesto ½ päivää
Kouluammunnat, kahdesta kolmeen puolikasta päivää
Esim. alkeisajojen ja simulaattoriampumakoulutuksen oheiskoulutuksena veto ja muut sovelletut tekniikat.

Yllämainittujen lisäksi E II -kaudella (Panssarialiupseerikurssi II,14 vkoa) kalustokurssin jälkeen alkavat taistelukoulutus varuskunnan ympäristössä sekä vaunuammunnat, jotka ovat keskittyneet Hätilän ampumaharjoituksiin (kaksi kpl.).

Hätilän ammuntojen ohessa ammutaan sekä RK:llä että pistoolilla kouluammuntoja ja/ tai yhden tai kahden miehen taisteluammuntoja. Kouluammuntoja ampumaradalla pistoolilla ja RK:llä on yhdestä kahteen puolikasta päivää.

Erilaisten sovellettujen tekniikoiden kertaus ja harjoittelu tulee aiheisiinsa liittyneenä taistelukoulutuksessa ja -ammunnoissa.

Joukkokoulutuskaudella (18 vkoa) ampuma- ja taisteluharjoitusten lomassa:
RK:n ampumataitotesti suoritetaan kerran
Pistooliammunnan 4 tulos (6 os. /10) saavutetaan 95 prosenttisesti
Hätilän viimeisen ampumaharjoituksen ohessa ammutaan taisteluammuntana ryhmän lähipuolustusammunta.

Lähipuolustusammunta

Joukkokoulutuskaudella ammuttava vaunuryhmän lähipuolustusammunta on käsiaseampumakoulutuksen huipentuma. Perinteisesti ammunnan tilanne on kuvattu siten, että vaunu saa tuhoavan osuman, jolloin miehistön tulee jättää vaunu oman tulen turvin pohjaluukun kautta. (Kuvasarja 4.) Tämä taas herättää mielikuvan, että pistoolia ja RK:ä käytetään vain tällaisessa tilanteessa. Tosiasia on, että kuvatunlainen ammunta on tositilannetta varten harjoiteltava asia, pelkästään vaunuryhmän yhteistoiminnan onnistuminen vaatii sitä. Ja voiko olla parempaa tapaa hallita pakokauhua kuin rutinoida ja arkipäiväistää toiminta äärimmäisessä hätätilanteessa?

Ennen viimeistä ja haastavinta lähipuolustusammuntaa tulee aikaisemmissa ampumaharjoituksissa ampua yksinkertaisempia yhden tai kahden ampujan tilanteita, joissa esimerkiksi vaunun suojamiehenä toimiva lataaja avaa tulen vartiopaikallaan ja vaunun ulkopuolella oleva johtaja tukee lataajan irtautumisen vaunun suojaan. Näin myös luodaan mielikuvaa käsiaseiden "todellisesta" käyttötarpeesta.

Lopuksi

Sotilaskoulutuksen tavoitteena on oltava taistelukentällä tarvittavien taitojen omaksuminen, ei ammuntojen pisterajojen läpäisy. Pistoolin ja rynnäkkökiväärin tehokas hallinta vaatii harjoittelua, pelkästään kouluammunnat eivät tuota riittävää käsittelyvarmuutta. Riittävän tason saavuttaminen varusmiespalveluksen aikana panssarivaunumiehelle käytettävissä olevassa ajassa on haasteellista mutta ei mahdotonta.

Kevytaseiden käytöstä ja sen harjoittelusta ei tule tehdä omaa aihepiiriänsä eli "taidetta". Perusteet opetetaan kouluttajajohtoisesti ja näin luodaan mallit omatoimiseen harjoitteluun. Tämän jälkeen saadut perusteet liitetään normaalina osana taistelukoulutuksen ja -ammuntojen kokonaisuuteen tankkimiehiltä vaadittaviksi arkirutiineiksi.

Lähteet:
Jussila, Jorma: Käsiase ammattikäytössä. Apali, 1997
Lähitaisteluopas, 1990
Ampumakoulutusopas, 1991
9.00 Pistooli 80 käsikirja, 1983
Kevyiden aseiden käsittely- ja ampumakoulutusopas, 1985
1.PsvK:n kausisuunnitelmat vv. 2000 - 2001

Kuva 4. T-72:n miehistö jalkautuu tulen alla pohjaluukun kautta: Johtajan käskystä jalkautuu ensimmäisenä ajaja, joka saa RK:n ampujalta, ja siirtyy suojaamaan vihollisen suuntaan.

Kuva 5. Seuraavana siirtyy johtaja, suojaa taakse.

Kuva 6. Viimeisenä tulee ampuja suunnattuaan tornin siten, että reitti ampujan tilasta pohjaluukulle on vapaana, jatkaa etenemistään ajajan ja johtajan tukemana.