Panssariprikaatin vuosipäivän 28.6.2004 päiväjuhlan juhlapuhe, eversti Sampo Ahto:

Tämä päivämäärä, kesäkuun 28. päivä, ei kuusikymmentä vuotta sitten luvannut hyvää Suomen tulevaisuudelle. Talin – Ihantalan suurtaistelussa oli meneillään kolmas vakava kriisivaihe. Tärkeimmässä rintamavastuussa olleen Panssaridivisioonan etukomentopaikka joutui jo aamulla ilmahyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutui. Divisioonan vastahyökkäys, jonka toivottiin johtavan venäläisten motittamiseen, kilpistyi viimeisellä kilometrillä väkivahvan vihollisen vastarintaan, ja kohta oltiin vaarassa joutua itse saarroksiin venäläisten ryhdyttyä uuteen, ratkaisua hakevaan massiiviseen hyökkäykseen.


Eversti Sampo Ahto

Etäinen ja taukoamaton kumu taistelukentältä kantautui päämajakaupunkiin Mikkeliin saakka. Suomalainen tykistö ampui 28.6. jonkin verran yli 7 000 kranaattia, venäläisten vajaa 13 000 kranaattia. Saksalainen syöksypommitusosasto Kuhlmayn 500 kilon pommit räjähtelivät muun melun sekaan osaston hyökätessä päivän aikana kymmenen kertaa Talin siltoja ja muita kohteita vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimien hyökkäyskertoja tuskin kukaan ennätti laskea. “Keskitys oli kauhein, missä tähän saakka olen ollut. Rautaa tuli lentokoneista, tykistöllä ja rakettitykeillä. Paljon meikäläisiä haavoittuneita ja kaatuneita sinne jäi”, mukana ollut alikersantti Martti Vaara muisteli. Kun Panssaridivisioona seuraavana päivänä vedettiin taistelusta joksikin aikaa pois, siihen kuuluneen Jääkäriprikaatin riveissä oli enää kolmisensataa miestä.

Muualla Karjalan kannaksella oli toistaiseksi hiljaisempaa, mutta Äyräpäässä tiedettiin, että vihollisen suurhyökkäys saattoi alkaa minä päivänä tahansa. Asemia kaivettiin tämän vuoksi rivakasti, mutta miten kiireessä tehdyt taisteluhaudat ja korsut pitäisivät? Olihan puolustus Etelä-Kannaksella murtunut, vaikka siellä asemien rakentamiseen oli ollut aikaa vuosia.

Laatokan toisella puolella Aunuksessa oli juuri selviydytty kriisistä, joka uhkasi viedä tuhoon kokonaisen armeijakunnan. Vetäytyminen jatkui jokaisen päivän tuodessa uusia vaikeuksia. Aunuksen Ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Talvelan mielestä kaikki oli vaakakupissa, ja kun hänen puheensa, pyyntönsä ja jyrkimmätkään käskynsä eivät pystyneet pysäyttämään menoa taaksepäin, hän alkoi uskoa, että vika oli alempien komentajien hermoissa.

Jotain sensuuntaista arveltiin päämajassakin. Kenraaliluutnantti Tuompo kirjoitti päiväkirjaansa 29.6.: “Vihollinen istuu lujasti kiinni ja nakertaa itsensä yhä syvemmälle. Venäläinen kaivaa kuin toukka kiemuroita asemiemme syvyyteen ja sivuille. Ja meidän joukoillamme ei ole enää samaa henkeä kuin talvisodassa ja tämän sodan alussa. Niillä ei ole samaa uskoa, ja vihollisen mekaaninen voima on aiheuttanut moraalin heikentymistä... Merkit ovat siis huonot ja paljon vaaditaan päällystöltä. Mutta heidän joukossaan on paljon myös heikkoa ainesta.”

Pimeältä näytti taivaanranta valtakunnan poliittisen johdonkin silmissä. Pääministeri Edwin Linkomies muisteli myöhemmin: “Selostin kokoomuspuolueen eduskuntaryhmälle tilannetta. Kun olin sen tehnyt ja kun antamani kuva ei suinkaan ollut lohdullinen, totesi eräs ryhmän pappisjäsen saaneensa selostuksestani sen käsityksen, että asiat olivat erittäin huonolla kannalla ja että ainoastaan ihme saattoi meidät pelastaa. Sellaisen ihmeen saattoi hänen mielestään vain Jumalan armo saada aikaan. Toivottomaksi heittäytynyt pappismies oli tietysti suurin piirtein oikeassa eikä hänen sanoissaan ainakaan esiintynyt toiveajattelua. Puolestani en voinut häntä paljoakaan lohduttaa, sillä omakin toivoni perustui silloin melkein kokonaan siihen, minkä Caesar niin ytimekkäästi on ilmaissut sanoessaan, että onni merkitsee paljon kaikissa asioissa, mutta erittäinkin sodassa.”

Kylmän realistisella Linkomiehellä oli syynsä epätoivoon. Rintaman kestämisestä ei ollut tietoa, mutta Neuvostoliiton päämääristä oli saatu 22. kesäkuuta vihollisen vastaus pyyntöömme tulen lopettamisesta. Neuvostoliitto ilmoitti suostuvansa, mutta vain yhdellä ehdolla: Suomen oli antauduttava.

Niin varmoja Kremlissä oltiin täydellisestä voitosta, että 28. kesäkuuta, siis edelleen päivälleen 60 vuotta sitten, Moskovassa saatiin valmiiksi huolellisesti laadittu asiakirja, joka suomalaisten olisi antautuessaan ollut allekirjoitettava. Asiakirja sisälsi viisikymmentäkuusi kohtaa. On paikallaan toistaa siitä muutamia kohtia.

“Suomen hallitus ja puolustusvoimain ylipäällystö tunnustavat Suomen asevoimien täydellisen häviön sodassa SNTL:ää vastaan ja ilmoittavat Suomen ehdottomasta antautumisesta pyytäen lopettamaan sotatoimet... Täten Suomen maa-, meri- ja ilmavoimat, sijainnistaan riippumatta antautuvat ehdoitta... Suomen puolustusvoimain ylipäällystö suorittaa kaikkien Suomen maa-, meri- ja ilmavoimien aseistariisumisen NL:n sotavoimien ylipäällystön määräysten, aikataulun ja järjestyksen mukaisesti sen valvonnan alaisena... Tämän asiakirjan allekirjoittamishetkestä lähtien siihen saakka kunnes NL:n sotavoimien ylipäällystö on ottanut valvontaansa kaikki Suomen tietoliikenneyhteydet, kaikki radiolähetykset Suomen alueella on kielletty ja Suomen lennätin-, puhelin- ja radioyhteydet muihin maihin katkaistaan... Antautumisehtojen täyttämiseksi ja SNTL:n etujen turvaamiseksi NL:n sotavoimien ylipäällystö miehittää omin asevoimin ja oman harkintansa mukaan osittain tai kokonaan Suomen alueen, sen satamat, Ahvenanmaan saariston ja Suomenlahden saaret. SNTL:n hallitus toteuttaa kaikkia miehitysvaltiolle kuuluvia oikeuksia Suomen miehitetyillä alueilla. NL:n sotavoimien ylipäällystö julkaisee omat käskyt ja määräykset. Suomen hallitus ja Suomen kansa pyrkivät kaikin tavoin myötävaikuttamaan näiden käskyjen ja määräysten täytäntöönpanoon. Suomen hallitus antaa viipymättä määräykset kaikille viranomaisille totella ehdoitta määräyksiä.

Suomen hallitus sitoutuu toteuttamaan sellaiset lakisääteiset ja muut toimet, jotka NL:n sotavoimien ylipäällystö katsoo tarpeellisiksi tämän asiakirjan ehtojen täyttämiseksi. Suomen hallitus vastaa kaikista miehittämisestä johtuvista menoista. Suojeluskunnan kaikki osastot ja liittymät sekä Suomen muut vastaavat järjestöt on riisuttava aseista välittömästi... Kaikki suojeluskunnan jäsenet on internoitava... Liittoutuneille aiheutettujen tappioiden maksamisen vakuudeksi NL:n sotavoimien ylipäällystö asettaa takavarikkoon sekä Suomen pankin että muiden pankkien kultavarannon, ulkomaan valuutan ja muut arvotavarat.”

Kauhistuttavassa asiakirjassa on erityisen uhkaavaa sen sisältämä määräys kaikkien suojeluskuntalaisten internoimisesta eli vangitsemisesta. Toistasataatuhatta suomalaista olisi siis jo heti ensi alkuun lähtenyt Stalinin leireille.

Kaiken kaupanpäällisiksi asiakirja ei olisi sitonut NL:a itseään. Se sisälsi näet myös seuraavan kohdan: “Mikäli Suomen hallitus tai puolustusvoimien ylipäällystö eivät täytä jotakin tässä asiakirjassa olevaa ehtoa, Neuvostoliiton sotavoimien ylipäällystö käyttää pakkokeinoja, joilla taataan ehtojen täyttäminen.” Ehtojen täyttämättä jättämisestä Suomea olisi voitu syyttää koska tahansa, sillä mukaan oli laitettu pykälä, jonka toteuttaminen ei ollut Suomen vallassa. Antautumissopimuksen mukaan “Suomen alueella toimivat saksalaisten sotilasyhtymät on välittömästi riisuttava aseista ja internoitava”. Pohjois-Suomessa olleen 220 000 miestä käsittävän vahvan saksalaisen vuoristoarmeijan aseistariisuminen ja vangitseminen ei olisi onnistunut suomalaisille mitenkään, ei varsinkaan nyt kun meidän oma armeijamme olisi jo antautunut ja merkittävä osa siitä matkalla keskitysleirille.

Voimme vain arvailla, mitä meille olisi tapahtunut Suomen miehittämisen jälkeen. Tuskin Stalin oli yksityiskohtia vielä miettinytkään. Mutta hyvää tahtoa hänellä ei meidän varallemme ollut. Talvisodan aikana hän oli todennut: “Suomessa on vähemmän asukkaita kuin Leningradissa. Heidät on helppo siirtää jonnekin.” Samaisen talvisodan aikana neuvostodiktaattori oli lausunut: “Valkosuomalaisten rungon muodostavat 150 000 suojeluskuntalaista. Olemme tappaneet heistä 60 000. Myös loput ammutaan. Vain vanhukset ja pikkupojat jätetään.” Tämän ajatuksen mukaisesti määrättiin Katynin seudun keskitysleirit tyhjennettäväksi 20 000 suomalaista upseeria varten, kun Neuvostoliitto valmistautui antamaan Suomelle kuoliniskun helmikuussa 1940.

Suomalaisia Katyniin ei lopultakaan saatu. Heidän tilalleen sinne toimitettiin sitten 25 000 puolalaista upseeria ja sivistyneistön edustajaa, jotka ammuttiin keväällä 1941.


Asetoimituksilla oli tärkeä merkitys torjuntavoiton saavuttamisessa. Kuvassa panssarikauhu (SA-kuva)

Hyvää ei luvannut Suomelle vuoden 1941 neuvostopropagandakaan, joka sekin tavallaan heijasti maan johdon tahtoa. Neuvostoliiton myöhempi pääministeri Nikolai Tihonov julisti suomalaiset saksalaisiakin pahemmiksi rikollisiksi. Juuri suomalaiset, jotka toivoivat Leningradin pyyhkimistä maan päältä, olivat yllyttäneet saksalaiset piirittämään kaupunkia. Mitään myönteistä ei suomalaisissa Tihonovin mukaan ollut, vaan he olivat salamurhaajia, luonnon kurjia lapsipuolia, järjettömiä ja mielisairaita. Koska Leningradin valtaus ei ollut heille onnistunut, he olivat raivonneet Karjalan kannaksen rauhallisen neuvostoväen seassa tavalla, “joka asetti varjoon alhaisuudessaan, julmuudessaan ja terrorissaan jopa Gestapon julmimmat miehet”.

Niin sanottu valtiollinen erityiskomissio julkaisi kesällä 1944 kommunikean, jossa suomalaisfasistisia maahantunkeutujia syytettiin mitä raskaimmista rikoksista. Suomen hallitus ja sotilasjohto olivat alistaneet Itä-Karjalan väestön “suomalaisten telottajien hirvittävälle kidutukselle” ja 40 prosenttia asukkaista oli kuopattu joukkohautoihin. Tavoitteena suomalaisilla oli ollut koko väestön totaalinen tuhoaminen. Kommunikean liitteenä oli ollut pitkä lista suomalaisia sotarikollisia, joiden sotilasarvot olivat sotamiehestä kenraaleihin saakka. Listassa oli myös koko joukko siviilihenkilöitä.

Kyseisen “valtiollisen erityiskomission” kanssa ei ollut leikkimistä. Komissio julkaisi vastaavan selonteon ja listan romanialaisten “murhaajien ja roistojen “ tihutöistä, ja kun Romania antautui elokuussa 1944, sikäläiset niin sanotut fasistit kohtasivat pian matkansa pään. Komission taito riitti niin pitkälle, että jopa Katynin murhaajat saatiin kiinni. Viisi saksalaista upseeria tunnusti syyllisyytensä ja joutui hirttolavalle.

Neuvostojoukoille annetut sotilaalliset tehtävät olivat luonnollisesti poliittisten tavoitteiden mukaisia. Päätehtävänä oli Suomen armeijan elävän voiman tuhoaminen Karjalan kannaksella, mutta siinä ei onnistuttu. Viipuri sen sijaan oli saavutettu kymmenessä vuorokaudessa, kuten neuvostoliittolaiseen tapaan aikataulu oli määritetty. Strategisista jatkosuunnitelmista ei toistaiseksi ole kuitenkaan tarkkaa selvyyttä. Neuvostoliitossa väitettiin sittemmin yleisesti, etteivät he pitemmälle pyrkineetkään kuin sinne, minne rintamalinja kohta asettui. Hämmästyttävää kyllä Suomestakin on tänä vuonna saatu muutaman kerran kuulla mielipiteitä, ettei mitään suomalaisten torjuntavoittoa ollut olemassakaan. Venäläiset pysähtyivät muka vapaaehtoisesti sinne, minne olivat edenneet. Vastikään suomennetun professori Barysnikovin kirjan mukaan marsalkka Vasiljevski kirjoitti muistelmissaan, että neuvostojohto päätti pysäyttää hyökkäyksen 19.6., päivää ennen Viipurin valtausta.

Entisenä aitona bolshevikkinä Barysnikov taitaa historian muuntelun. Ensinnäkin Vasiljevski kirjoitti, että neuvostojohdon päätös tehtiin 17.6. eikä 19.6. Toiseksi marsalkka ei suinkaan puhunut hyökkäyksen pysäyttämisestä, vaan päinvastoin kirjoitti, että “päätettiin myös, että Viipurin valtauksen jälkeen on hyökkäystä jatkettava”. Linja Elisenvaara – Imatra – Virojoki oli Vasiljevskin mukaan seuraavana tavoitteena. Ilman Suomen armeijan perusteellista lyömistä Talin - Ihantalan ja Vuosalmen alueilla ei mainitun linjan saavuttaminen olisi ollut mahdollista.

Mutta Vasiljevski oli vakaumuksellinen kommunisti siinä kuin Barysnikov ainakin ennen oli. Hänkin tyytyi vain hieman raottamaan esirippua. Tavoitteeksi hän tunnusti ainoastaan seuraavan välitavoitteen, joka sijaitsi vielä Salpa-aseman itäpuolella. Kenraaliluutnantti Platonov oli avoimempi, sillä hän myönsi vuonna 1979 suomennetussa teoksessaan tavoitteiden olleen Kotkan ja Kouvolan valtauksen jälkeen Kymijoen linjalla. Sinne eteneminen olisi siis edellyttänyt jo Salpa-asemankin murskaamista. Mutta toisessa yhteydessä Platonov paljasti varovaisesti hieman enemmänkin. Hän nimittäin myönsi avoimesti, että suomalaiset saavuttivat torjuntavoiton kesällä 1944 ja totesi, että venäläiset joukot eivät pystyneet täyttämään saamiaan tehtäviä. “Suomen sodanjohto pysäytti neuvostojoukkojen hyökkäyksen Karjalan kannakselta syvälle Suomeen”, Platonov kirjoitti.

Vaikka siis emme tunnekaan venäläisten suunnitelmia kesällä 1944 kokonaisuudessaan, joitakin vihjeitä niiden laadusta voivat antaa välirauhan ajan suunnitelmat syksyltä 1940, jotka ovat päässeet julkisuuteen. Niiden mukaan yksi armeijaryhmä eli rintama olisi hyökännyt Viipurista Sippolan kautta Helsinkiin osien edetessä Savonlinnan kautta Mikkeliin ja Lappeenrannan kautta Heinolaan. Toinen armeijaryhmä olisi iskenyt pohjoisessa Oulun suuntaan sekä Rovaniemen kautta Ruotsin rajalle tavoitteenaan Suomen eristäminen Ruotsista. Sotatoimien arvioitiin vievän aikaa 15 vuorokautta.

Suomessa oli tuolloin – ja on vieläkin – jonkin verran vaikutusvaltaista väkeä, joka luotti siihen, että lännen niin sanotut suuret demokratiat kyllä pitäisivät huolta siitä, ettei pahin pääsisi tapahtumaan pienen Suomen osalla. Tämä toivo oli turha. Länsivaltojen kuten kaikkien muidenkin sotaa käyvien toiminnan saneli kova valtapolitiikka, jos kohta toiveajattelu, tässä tapauksessa luottamus Staliniin, saattoi pahasti hämärtää realiteetteja. Professori Tuomo Polvisen mukaan Yhdysvaltojen ulkoministeriön linjana oli syksystä 1941 alkaen – maa ei ollut vielä edes sodassa – ajatus saada Saksa miehittämään koko Suomi. Sellainen yritys olisi nimittäin hajottanut Saksan joukkoja samaan tapaan kuin niitä oli täytynyt hajottaa Jugoslaviaan.


Torjuntavoiton saavuttamisessa tärkeintä oli kuitenkin taistelutahto. Taistelijoita kesällä 1944 (SA-kuva)

Saksasta ei Suomen miehittäjäksi ollut, mutta presidentti Rooseveltin mielenrauha ei siitä järkkynyt, vaikka miehittäjänä olisi ollut Neuvostoliitto. Itse asiassa koko Eurooppakaan Stalinin kourissa ei ollut maailmanlopun asia. Näin presidentti totesi ennen kuolemaansa: “Euroopan kansojen – ei vain Itä-Euroopan kansojen – tulee alistua neuvostovaltaan siinä toivossa, että kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa ne vaikuttavat venäläisiin siten, että nämä toimivat vähemmän barbaarisesti.”

Yhdysvaltojen käskyläiseksi joutuneen, yhä vielä Isoksi Britanniaksi kutsutun saarivaltion ulkoministeri Eden lausui kesällä 1944 kommenttinaan taistelullemme olemassaolostamme: “Vaikka me epäilemättä toivomme, että Suomelle jää jonkinlaista todellista, ainakin sivistyksellistä ja kaupallista riippumattomuutta ja parlamentaarinen hallitusjärjestelmä, venäläisten vaikutus tulee olemaan siellä vallitsevana, kävi miten kävi, emmekä me kykene eivätkä mitkään tärkeät etumme vaatisikaan vastustamaan tätä vaikutusta.”

Vain yksi auttaja Suomella oli suuressa maailmassa, ja se oli tuhoaan kohti kulkeva Saksa. Tietenkin Saksa muiden tavoin verhosi auttamishalunsa propagandan fraaseilla, mutta todellisuudessa sen toiminnan saneli jääkylmä valtion etu. Suomi oli pidettävä mukana rintamassa, sillä se sitoi suuntaansa huomattavia neuvostojoukkoja, jotka muuten olisivat vapautuneet käytettäväksi Keski-Eurooppaan. Myös eräiden raaka-aineiden kuten varsinkin nikkelin jatkuvalla saannilla Suomesta oli Saksalle suuri merkitys.

Saksa siis auttoi Suomea. Tänne kannatti lähettää panssarinyrkkejä ja –kauhuja, panssarivaunuja, tykkejä, kranaatteja, lentokoneita, elintarvikkeita ja polttoainetta, vaikka niistä kaikista oli huutava pula Saksassakin. Pidettiinhän niiden avulla taistelussa mukana yli puoli miljoonaa suomalaista soturia, joita Saksassa oli opittu arvostamaan eräinä maailman parhaina taistelijoina.

Mutta kaikilla rintamillaan kuolinkamppailuaan käyvän Saksan apu saattoi olla vain rajallista. Suomalaisten pyytämien viiden tai kuuden divisioonan ja armeijakunnan esikunnan asemesta aseveljelle saatettiin toimittaa vain yksi heikko divisioona ja pataljoonaa vastannut rynnäkkötykkiprikaati sekä lisäksi maineikas lento-osasto Kuhlmay.

Saksalaisten apu Suomelle ei tietenkään ollut arvoton, ja materiaaliapua voidaan pitää jopa ratkaisevana. Suuri hyöty oli siitäkin, että Pohjois-Suomen puolustuksesta vastasivat saksalaisjoukot. Sen ansiosta koko Suomen armeija voitiin keskittää sinne, missä ratkaisu tapahtui. Mutta avulla oli hintansa. Ainakin muodollisesti se sitoi Suomen hukkuvaan laivaan ja poliittisesti se eristi maamme yhä enemmän lännestä, jolta moni hyväuskoisesti vielä odotti viime hetken pelastusta. Hukkumaisillaan oleva tarttuu kuitenkin jokaiseen havaitsemaansa oljenkorteen.

Mutta vaikka myönnettäisiinkin Saksan materiaaliavun merkitys, tosiasia on kuitenkin, ettei pelkkä ase ole vielä mitään. Ratkaisevaa on, että aseen takana on mies, joka kaiken lisäksi osaa ja haluaa tuota asetta käyttää. Suomessa oli kesällä 1944. Aseen takana olleen miehen varassa oli kestikö rintama. Se kesti. Tosissaan Suomea puolustaa vain suomalainen, kuten jalkaväenkenraali Ehrnrooth on useaan otteeseen todennut.

Tammenlehväsukupolven varassa me olimme. Se sukupolvi ulottui tasavallan presidentistä viimeiseen taistelijaan jossain etulinjassa. Presidentti Ryti kirjoitti nimensä äärimmäisen vastentahtoisesti Hitlerille lähetettyyn kirjeeseen taatakseen Suomelle välttämätöntä apua. Soturi Ihantalassa tai Vuosalmella, jonne Panssaridivisioonakin kohta joutui, kun edelliset haavat oli hetimiten paikattu, olisi kai luopunut taivasosuudestaan, jos vain olisi voinut lähteä kotiin. Mutta hän ei voinut, eikä lähtenyt, kuten ei presidenttikään väistänyt velvollisuudekseen katsomaansa tekoaan.

On tietenkin oikein sanoa, että Suomen pelasti kesän 1944 torjuntavoitto. Sanonta on kuitenkin liian käsitteellinen. Oikeampi on sanoa, että Suomen pelasti tuolloinen sukupolvi, tammenlehväsukupolvi. Sehän tuon voiton hankki.

Myös teonsana pelastaa on oikea, sillä pelastamisesta todella oli kysymys. Niin sanottu jossittelu ei kuulu tieteelliseen keskusteluun, ja siten emme voi varmuudella tietää, miten meidän olisi käynyt. Korkeintaan voidaan olettaa, että kukaan meidänkään joukostamme, joka on syntynyt sodan jälkeen ja jonka isä tai isoisä kuului suojeluskuntaan, ei olisi päässyt edes syntymään tähän maailmaan.

Mutta viitteitä kohtalostamme antaa se, mitä tapahtui siellä, minne Stalinin joukot pääsivät. Itä-Preussin kukoistavan pääkaupungin Königsbergin yli 300 000 asukkaasta yli puolet oli joko kuollut tai päässyt pakoon ennen venäläisten saapumista. 120 000 saksalaista jäi kuitenkin täysin hillittömän puna-armeijan käsiin. Kun heidät barbaaristen raakuuksien jälkeen lopulta karkotettiin tynkä-Saksaan, heitä oli elossa enää 20 000 henkilöä. Unkarissa raiskattiin kaikenikäisiä naisia samoin kuin Saksassa ja ihmisiä naulattiin ovenpieliin katsomaan avuttomina, miten heidän lapsiaan hakattiin palasiksi. Liittolaismaa Jugoslaviakin, jonka äärimmäisen pohjoiskärjen yli joukko puna-armeijalaisia kulki, valitti “vapauttajien” lyhyessä hetkessä ryöstäneen 1 200 kotia ja raiskanneet 121 naista, joista kymmenen oli samalla surmattu. Virosta, Latviasta ja Liettuasta kuljetettiin niinkin myöhään kuin maaliskuussa 1949 yhteensä 465 000 ihmistä Stalinin leireille.

Joltain tämäntapaiselta kohtalolta tammenlehväsukupolvi meidän kansamme pelasti. Häpeällistä on muistella niitä vuosikymmeniä, jolloin veteraaneja ilkuttiin sen vuoksi, että olivat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn, kuten sanonta kuului.

86 000 veteraania, pääosin silloisia nuorukaisia, jäi taistelukentälle, 188 000 haavoittui heistä noin puolen jäädessä pysyvästi invalideiksi. Kaatuneita lottia on sankarihaudoissamme 113 naista. Veteraanisukupolveen kuuluvat nimittäin myös naiset, joita lottina oli jatkosodan aikana enimmillään230 000, joista noin 20 000 palveli sotatoimialueilla. Ja korvaamaton oli naisten panos muutenkin. Ilman sitä ei kotirintamaa olisi voinut olla. Pelkästään sotateollisuuden parissa työskenteli vuonna 1943 72 000 naista.

Tammenlehväsukupolvelta vaadittiin enemmän kuin miltään suomalaiselta sukupolvelta vuosisatoihin. Sodan jälkeen se joutui maksamaan sodan todelliselle syylliselle raskaat niin sanotut sotakorvaukset, ja siitä huolimatta se rakensi sen vauraan ja kauniin Suomen, jossa me nykyiset suomalaiset elämme. Lähes puoli miljoonaa kodeistaan mieron tielle karkotettuakin kyettiin kaikkien vaikeuksien keskellä juurruttamaan uuden elämän alkuun.


Tammenlehväsukupolven presidentti Ryti ja Marsalkka Mannerheim... (SA-kuva)

Ihmeellinen sukupolvi oli tammenlehväsukupolvi. Vai oliko se ihmeellinen? Oliko se vain suomalainen? Oman käsitykseni mukaan se oli nimenomaan suomalainen. Uskon, että meissä kaikissa on annos tammenlehväsukupolvea, jos vain “toimeen tartutaan”, kuten täällä Hämeessä sanotaan. Tammenlehväsukupolvi tarttui ja pelasti isänmaan. Paras kiitos veteraaneille eivät ole juhlapuheet tai lämpimät kädenpuristukset vaan vakuutus siitä, että toimeen tartutaan vastedeskin. Silloin ei Ihantalassa, Vuosalmella, Nietjärvellä ja muualla taisteltu turhaan.

Henki, joka Suomen puolustusvoimissa vallitsee, on osa tällaista vakuutusta. Tämä päivä Panssariprikaatissa osoittanee mukana oleville, että tammenlehvämiesten ja –naisten henki elää myös nuoremmissa.

Usein ajatellaan, että henki kuolee tekniikan ja koneiden maailmassa. Todellisuutta tuo ajatus ei vastaa. Henki voi kuolla missä olosuhteissa vain. Tekniikka ja koneet ovat silloin vain tekosyy oman henkisen velttouden puolustelemiseksi.

Sota-ajan Panssaridivisioona oli maavoimiemme teknisin yhtymä. Mutta tunnetusti se oli myös yksi armeijamme eliittijoukoista. Laguksen poikien tai Laguksen porukan ilmestyminen jollekin rintamanosalle otettiin aina vastaan kuin taivaan lahjana. Se ei niinkään johtunut siitä, että avuksi saatiin teräskoneita, vaan siitä, että paikalle tiedettiin tulleen miehiä, jotka olivat kuin terästä. Terästä olivat tulijoiden koulutus, osaaminen ja tahto. Niiden rinnalla koneet, joista suurin osa oli itse asiassa vanhentuneita, olivat toisarvoisia.


Tammenlehväsukupolven taistelijat Parolannummella 2004.

Näkymät taistelukentillä ovat vuosien, vuosisatojen ja vuosituhansien aikana muuttuneet siinä kuin inhimillisen elämän puitteet muutenkin. Mutta elämän säännöt ovat muuttumattomat. Sotilaspuolella se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ilman voimien painopistettä ei ratkaisua edelleenkään voi saavuttaa. Sen opetuksen antoi jo kreikkalainen Miltiades Marthonissa vuonna 490 e.Kr., ja huonosti on jokaisen käynyt, joka on toisin toiminut. Mitenkähän vaikkapa Ihantalan taistelussa olisi onnistuttu, jos tykistön tulta ei olisikaan keskitetty 21 patteriston voimaksi, vaan käytettävissä ollut kalusto olisi jaettu pattereittain jalkaväkikomppanioille?

Panssarijoukot ovat olleet menneiden vuosikymmenien sotataidon painopisteajattelun näkyvin ilmentymä. “Nicht kleckern sondern klotzen” – “ei tipoittain vaan moukarilla”, sanoi Saksan panssariaseen luoja, kenraalieversti Guderian. Toisinkin on monesti menetelty. Mieleen ei tule yhtään tapausta, että tuloksena olisi ollut menestys.

Suomen puolustusvoimiin luotetaan. Luottamuksen perusta on monitahoinen eikä se synny hetkessä. Lujin osa siitä rakentuu tietämykselle siitä, mihin tammenlehväsukupolvemme pystyi. Osa luottamuksesta on syntynyt tietoisuudesta, että veteraanien työ on nykyisenkin sotaväen henkinen esikuva. Mutta luottamukseen vaikuttavat aivan konkreettisetkin asiat. Niistä eräs on panssarijoukkojemme olemassaolo. Panssariprikaatin aselajivärit kauluslaatoissa tai tunnukset hihassa edustavat 85 vuoden aikana luotuja arvoja ja mainetta. Niiden syrjäytyminen tai merkityksen väheneminen taas vastaisivat hyvinkin kunnon selkäsaunaa merkittävässä taistelussa.

Takaisin sisältöön

Copyright © Panssarikilta 2003 - 2004 / Webmaster