Saksalaispanssarit partisaanitaisteluissa Uhtualla 1941

Oheisen artikkelin “Saksalaispanssarit partisaani- taisteluissa Uhtualla 1941” on Helsingissä asuva ekonomi Seppo Salo, näkövammainen, laatinut sanelemalla tekstin konekirjoittajalle. Vuonna 1919 syntynyt Salo osallistui jo talvisotaan ja palveli jatkosodan hyökkäysvaiheen alusta lähtien Linnoitusrakennuspataljoona 6:ssa sotilas- virkamiehenä vääpelin vakanssilla. Pataljoonaa komensi vuonna 1941 kaiketi armeijamme ainoa komentajantehtävään määrätty vänrikki. Hän oli diplomi-insinööri, vänrikki (myöh. majuri) Eeli Kinnunen. Seppo Salo seurasi tarkasti saksalaisten panssareiden taistelutoimia Raatteentien – Vuokkiniemen – Vuonnisen – Uhtuan suunnalla siksi, että hän toimi ajoittain tulkin tehtävissä saksalaisten parissa. Ekonomi Salo työskenteli myöhemmin ulkomaankaupan parissa sekä kotimaassa että ulkomailla. Vuonna 1944 hän toimi Danzigiin sijoitetussa konsulinvirastossa ja opiskeli vuonna 1951 Lontoossa.

Erkki Käkelä

Panzerkampfwagen III on saavuttanut Vuokkiniemen. Osa miehistöstä poseeraa kuvaajalle 11. heinäkuuta 1941. Kannella on suomalainen korpraali joko oppaana tai siksi, etteivät omat luulisi vaunua vihollispanssariksi. Vaunun aseet näkyvät hyvin: 37 mm:n kanuunan vieressä tykin suuntaisesti ampuvan konekiväärin piippu ja telakenkien vieressä ajosuuntaan nähden oikealla toinen konekivääri (SA-kuva).

Uhtuan suunta oli kesällä 1941 varsin erikoinen. Ryhmä Fagernäs (3. syyskuuta alkaen 3. Divisioona) komentajanaan eversti Uno Fagernäs pyrki etenemään nopeasti Uhtualle. Maasto oli paljolti kulkukelvotonta ja vähäiset tieurat olivat onnettomassa kunnossa. Ylitettäviä vesistolinjoja oli paljon, mutta niitä käytettiin myös etenemisteinä. Ei ollut ihme, että suomalaisjoukot juuttuivat Uhtuan edustalle.

Uhtua oli eräänlaista hyökkäävien yhtymien välimaastoa, sillä sen kautta kulki suomalaisten ja saksalaisjoukkojen väliraja. Uhtualla ei saksalaisia syksyllä 1941 juurikaan näkynyt, vaikka suuntaa myöhemmin pidettiinkin saksalaisalueena. – Saksalainen sotilasjohto oli lähettänyt suomalaisten tueksi kevyen panssarikomppanian, 3./Panzer-Abteilung 40:n (Panssariosasto 40:n 3.Komppanian). Yksikön päällikkönä toimi Oberleutnant (yliluutnantti) Walther, jonka johdolla yksikkö marssi Raatteen tietä Raatevaaraan 25.6.1941 mennessä. Siellä 3./Pz.Abt. 40 alistettiin Kevyt Osasto 5:lle. Joukkoa kutsuttiin Osasto Fossiksi komentajansa majuri Alfons Järven lempinimen mukaan. Osasto Fossia aiottiin käyttää nopeisiin ja syvälle ulottuviin iskuihin Vuokkiniemeen johtavan tien suunnassa. Ryhmä Fagernäs aloitti hyökkäyksensä kohti Vuokkiniemeä 1. heinäkuuta aamulla. Valtakunnan raja ylitettiin ja Latvajärveltä jatkoi Osasto Fossi etenemistään yhtymän kärjessä. Oberleutnant Waltherin komppaniaa kutsuttiin Spähwagenkompanie´ksi (panssaritiedustelukomppaniaksi), joka ei ehkä ollut sattuvin nimitys, olihan yksikkö tavallinen kevyt panssarikomppania. Siihen kuului hyökkäyksen alkuvaiheessa komppanian komento-osien 7 kevyen vaunun lisäksi kaksi 5 panssarin Zug´ia (joukkuetta) ja korjausjoukkue.

Komppanian I Joukkue käsitti pääosin Panzer I – vaunuja, joiden
Miehistöön kuului 2 panssarimiestä
Aseistus käsitti kaksi 7,92 mm konekivääriä
c. Paino oli 5,400 kg
d. Tienopeus oli 37 km/h
Panssariteräksen vahvuudet olivat vaunussa 7 – 13 mm.

Joukkueeseen kuului myös Panzer II – vaunuja, joiden
Miehistö käsitti 3 panssarimiestä
Aseistus 30 tai 38 mm tykin ja yhden tykin suuntaisesti ampuvan konekiväärin
c. Paino oli 9,5 tonnia ja nopeus tiellä 40 km/h
d. Panssariteräs oli vahvuudeltaan 14,5 – 35 mm.

Panzer II – vaunujen konekivääreissä oli tähtäinkaukoputki, joten osuminen oli tarkkaa, mutta vaunut sinällään olivat uuden ajan panssaritaisteluihin vanhanaikaisia ja haavoittuvia. Näiden tankkien vaelluksen olisi suomalainen 20 mm panssarintorjuntakivääri (“norsupyssy”) lopettanut alkuunsa, mutta Uhtuan suunnalla, missä puna-armeijalla ei ollut panssarintorjunta-aseita, nämä vaunut olivat käyttökelpoisia mm. huoltokolonnien suojana.

II Joukkue käsitti viisi Panzer III – vaunua, joiden
Miehistöön kuuluii viisi panssarimiestä
Aseistukseen kuului 37 mm tykki ja kaksi 7,92 mm konekivääriä, joista toinen oli tykin suuntaisesti ampuva
Panssarin paksuus vahvimmilta kohdilta oli 90 mm
Taistelupaino oli 15 – 22,3 tonnia ja nopeus tiellä 32 – 40 km/h vaunumuunnoksesta riippuen.

Korjausjoukkueeseen kuului ainakin yksi huoltopanssarivaunu, joka oli käytännössä torniton ja ilman kansirakenteita ollut Pz.KpfW I. - Hotchkiss H-39-panssareita, joita saksalaiset olivat saaneet sotasaaliikseen Ranskan vallattuaan ei Waltherin komppanialla ollut, vaikka niin on joskus mainittu. Sen sijaan niitä oli Panzer-Abteilung 211:llä, joka juhannuksen molemmin puolin 1941 keskitettiin useana kuljetuksena Savukosken lounaispuolelle. Ko. joukolla oli myös Ranskassa valmistettuja Somua S-35-vaunuja.

Hiirosenvirran yli johtava, korjaustöiden osalta keskeneräinen kenttäsilta petti Pz.Kpfw III:n alla pahasti Vuokkiniemen suunnalla. Vaunu romahti virtaan kattopanssariaan myöten. Kaiketi liian äkkinäisen ohjausliikkeen vuoksi veteen suistunut panssari saatiin kuitenkin oman yksikön voimin kuivalle maalle (SA-kuva).

Tankkien sotatie Vuokkiniemeltä Vuonnisiin oli vaiherikas. Tie oli lähes kulkukelvoton. Vuonnisen eteläpuolella Hiirosenvirran ylittävä silta oli neuvostopioneerien hävittämä. Suomalaiset varoittivat aseveljiä tilapäiseksi korjatun sillan huteruudesta ja ettei silta kestäisi tankin painoa. Saksalaiset eivät uskoneet, Pz.Kpfw III:lle tuli kylmä kylpy jokivedessä ja asiasta syntyi lihava riita. Suomalaiset voittivat jutun, koska olivat todistettavasti varoittaneet.

Saksalaisille vaunumiehistöille ja panssareille rakennettiin hiekkarinteeseen suojaisat korsut lähelle “Myrskyä” eli 3.Divisioonan esikuntaa. Suomalaisille oli tärkeätä yhteydenpito pohjoispuolisiin naapureihin ja sen myötä Uhtuan – Röhön – Kiestingin oikotien kuntoonsaanti. Tien rakentaminen ajokelpoiseksi oli vaikea ja vaarallinen tehtävä neuvostojoukkojen lähellä sijainneiden tukikohtien ja niistä aiheutuvan jatkuvan häirinnän vuoksi. Kaksi suomalaisista siviilimiehistä kokoonpantua linnoitusrakennuspataljoonaa määrättiin rakentamaan tätä tietä. Työntekijöiden suojaksi käsketyt saksalaiset pienet Panzer I – vaunut karkottivat viholliset tehokkaasti monta kertaa.

Noin 20 km 3.Divisioonan esikunnasta Kiestingin suuntaan sijaitsi toistakymmentä taloa käsittänyt Röhön kylä. Kylän sijainti oli erittäin tärkeä, koska sen omistaja hallitsi samalla Uhtuan – Kiestingin välistä yhteyttä. Röhö oli myös saksalaispanssareiden tukikohta. Syksyn olosuhteet olivat vaikeat ja niinpä kuukauden aikana kolme saksalaisvaunua menetti taistelukykynsä. Myös vihollisen miinoihin oli sitä ennen jo ehditty ajaa.

Venäläinen erikoiskoulutettu Jalkaväkirykmentti 337 hyökkäsi 2.11.1941 yllättäen Röhöön, Uhtualle ja 3.Divisioonan esikunnan ryhmitysalueelle. Vihollisen tarkoituksena oli Röhön tukikohdan tuhoaminen ja 3.Divisioonan joukkojen lyöminen Juntusrantaan Suomen puolelle. Käytiin rajuja yhteenottoja, mutta vihollisen yritys epäonnistui. Erityisesti Röhössä kahden pienen Panzer I – vaunun tulituki tuhosi venäläisen pataljoonan kärkijoukkueet viimeiseen mieheen, jolloin toisen portaan hyökkäyshalut tyrehtyivät tyystin. Kohti 3.Divisioonan esikunta-aluetta hyökänneen vihollisen Jv.R 337:n eräiden osien isku pysähtyi saksalaispanssareiden yllättävästi aloitettuun tykki- ja konekiväärituleen. Torjuntavoitto saatiin, joskin täpärästi.

Kaikki Panzer I - III- vaunut olivat teknisesti arkoja pohjoisen rintaman viileneville sääoloille. Röhöön 3. marraskuuta saapuneet, kärkijoukolle alistetut Panzer III- vaunut mursivat neuvostojoukkojen puolustuksen ja kahlasivat joen toiselle rannalle vaunuja kantamattoman sillan ohittaen. Akut kastuivat, eivätkä tykkien sähköiset laukaisujärjestelmät ottaneet toimiakseen. Akut tietysti vaihdettiin myöhemmin.

Röhössä tankeille rakennettiin lämmitettävä talli, käynnistyiväthän moottorit huonosti pakkasella. Miehistöt oli majoitettu isoihin telttoihin. Saksalaisten muona oli erinomaista, oli kahvia, suklaata, punaviiniä ja ripaus konjakkiakin. Suomalaiset ihailivat ja kadehtivat. Yhteistyö ja toverihenki olivat erinomaiset. Tosin konjakki loppui aina kesken! Saksalaisen 3.Panssarikomppanian kesävarusteet Pohjolan pakkasissa olivat riittämättömät, mutta marraskuun puolivälin jälkeen yksikkö sai onnekseen turkit. Komppania jäi 3.Divisioonan alueelle joulukuun alkuun asti, mutta 4. joulukuuta AOK Norwegenin johto käski joukon marssia maanteitse Ouluun, jonne piti käskyn mukaisesti lähteä viimeistään 10. joulukuuta.

Vihollinen kiihdytti jälleen toimintaansa aiheuttaen suomalaisille ja heidän aseveljilleen suurehkoja tappioita Röhön tien suunnalla. Panssareita olisi tarvittu. Hauptmann (kapteeni) Waltherin panssarikomppania tuhoutui kesällä 1943 Saksan itärintamalla Orelin suunnan taisteluissa. Heikosti panssaroidut ja vanhentuneet Waltherin tankit eivät enää kestäneet puna-armeijan panssarintorjuntatykkien ja vaunukanuunoiden osumia.

Ikään kuin puolivahingossa suureen tarpeeseen Vuokkiniemen – Uhtuan suunnalle tulleet saksalaispanssarit täyttivät loppuvuonna 1941 hyvin niille käsketyt tehtävät. Tämän suunnan suomalaissoturit voivat rehellisesti kertoa, että Panzer-Abteilung 40:n 3.Komppania pelasti monen sadan suomalaisen miehen hengen.