Panssarivaunu tulevaisuudessa – ”jäitä hattuun”
Matti Honkela

1. Johdanto
Toisesta maailmansodasta nykypäiviin panssarivaunua on kiistattomasti voitu pitää maaoperaatioiden ratkaisutekijänä. Kuluneen vuosikymmenen aikana, uhkakuvien muuttuessa niin meillä kuin muuallakin on pohdittu erityisesti taistelupanssarivaunujen merkitystä tulevaisuuden taistelukentällä. Tässä artikkelissa käsitellään panssarivaunujen kehitystä ohjaavia tekijöitä ja tulevaisuutta. Lisäksi artikkelissa pyritään antamaan kuva niistä aikatekijöistä, jonka uuden teknologian käyttöönotto edellyttää. Artikkeli perustuu julkisiin lähteisiin ja kirjoittajan muistiinpanoihin erilaisista seminaareista. Kirjoittaja pohtii asiaa yksityishenkilönä, eikä se niin ollen edusta Puolustusvoimien virallista kantaa.

2. Historiaa
Jotta voisi ennustaa tulevaisuutta, on ymmärrettävä historia. Tämän vuoksi katsaus lähimenneisyyteen on paikallaan. Panssarivaunujen (niin rynnäkkö- kuin taistelupanssarivaunujenkin) perimmäisenä tarkoituksena on ollut jalkaväkijoukkojen liikuttaminen suojassa taistelualueelle ja suora-ammuntatulituen antaminen sekä vihollisen panssarivaunujen tuhoaminen. 1980- ja 1990 –lukujen vaihteessa elettiin vielä syvää kylmän sodan aikaa silloisine uhkamalleineen ja kansallisuudet varustivat armeijoitaan laajamittaiseen sodankäyntiin. Palveluskäytössä olevia taistelupanssarivaunuja edustivat tuolloin T-72, T-80, Abrams M1A1, Challenger 1 ja Leopard 2A4. Leclerc oli esitelty prototyyppinä 1989 ja niin Abramsin kuin Leopardinkin kehitysversiot (M1A2 ja 2A5) olivat tuotekehitysvaiheessa. Rynnäkköpanssarivaunuista palveluskäytössä olivat esimerkiksi BMP-2, BMP-3, Bradley M2, ja Warrior. CV90 oli prototyyppivaiheessa Ruotsin armeijalle ja Norja oli valmistelemassa uuden rynnäkköpanssarivaunun valintatestausta. Tämä siis 15 vuotta sitten.

3. Tuotekehityksen aikajänne
Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että aseen tai taisteluvälineen kehittäminen toimivaksi järjestelmäksi kestää keskimäärin 10 vuotta. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka ruotsalaisten CV9040 –rynnäkköpanssarivaunu. Vaunun kehitystyö alkoi vuonna 1984. Tuotekehitys ja testaus kestivät yhdeksän vuotta ja kyseisen rynnäkköpanssarivaunun sarjatuotanto alkoi vuonna 1993. Tähän tulee lisätä koko sarjan toimitusaika sekä käyttöönoton valmistelut ja käyttöönottovaihe, ennen kuin voidaan puhua operatiivisesta valmiudesta. Toinen esimerkki tuotekehityksen aikajänteestä on GTK/MRAV, eli nykyisin Boxer. Tuotekehityssopimus kolmen suuren (UK, FRA ja GE) kesken allekirjoitettiin vuonna 1997. Työtä oli tehty muutamia vuosia jo tätä ennen, sillä ajoneuvon ”mock up” oli näytteillä Eurosatory:ssä 1997. Hollanti liittyi mukaan tuotekehitykseen 1998. Alkuperäinen tavoite oli saada sarjatoimitukset käyntiin vuonna 2004. Vuonna 2000 Military Tecnology –julkaisussa oli artikkeli, jossa sarjatuotantoon suunniteltiin pääsevän vuonna 2006. Tällä hetkellä elämme vuotta 2006, eikä sarjatuotannosta ole vielä tietoakaan. Tästä oppina se, että jos näemme tänä päivänä uuden prototyypin taisteluajoneuvosta, niin se todennäköisesti on sarjavalmis ja luotettava ”sotatyökalu” vuonna 2016-2020.

4. Panssarivaunujen kehitystä ohjaavat tekijät
Sotilasvälineteollisuutta kuten muutakin teollista toimintaa ohjaa voimakkaimmin kysynnän ja tarjonnan laki. Kysyntä on riippuvainen uhkaympäristöstä (tarpeesta) ja kansallisuuksien taloudellisista mahdollisuuksista hankkia uutta välineistöä tai tukea kansallista teollisuutta. Tähän liittyy keskeisenä myös suunnittelukapasiteetti, eli laadullinen ja määrällinen ”aivovoimavara” suunnittelemaan ja toteuttamaan sotilaskäyttöön tarkoitettujen välineiden tuotekehitystä ja valmistusta.

Miksi taistelupanssarivaunu on sitten sellainen kuin on? Tätä kehitystä ohjaa puolestaan kokemukset erilaisista konflikteista, joissa taistelupanssarivaunuja on käytetty, eli käytännössä tilastotiede. Toisena kehitystä ohjaavana trendinä on ase-vasta-ase kilpajuoksu.

Analysoimalla erilaisia taisteluita ja panssarivaunuja vastaan ammuttuja laukauksia, niin voidaan todeta, että pääosa laukauksista ammutaan kohti päin tulevaa vaunua (Whittaker’s Directional Probability Variation). IABG:n (W. Paul) analyysien perusteella toisessa maailmansodassa 80% laukauksista ammuttiin +/- 60O kulmassa kohti tulevaa panssarivaunua ja Yom Kippur –sotatoimien aikana vastaava tulos oli keskimäärin 70%. Tuloksilla on selkeä yhteys panssarivaunujen ballistisen suojan kehittämiseen. Rungon etuosan ja tornin läpäiseminen vaatii onteloammukselta yli metrin suhteellista RHA –läpäisyä, kun taas kohtisuoraan sivulta läpäisyvaatimus on alle puolet pienempi.

Rakennetulla alueella todennäköisyydet muuttuvat. Esimerkiksi ensimmäisessä Persianlahden sodassa (Kuwait/W. Paul, IABG AS22) etusektoriin (+/- 60O ) ammuttiin vain n. 45% laukauksista. Tämä ei voi olla muuttamatta panssarivaunujen sivujen lisäsujausta. Lisäksi panssarijalkaväen suojaa on parannettu kehittämällä uusia rynnäkkövaunutyyppejä, joiden ballistinen suoja on taistelupanssarivaunua vastaava. Israel on ollut edelläkävijä kyseisten vaunutyyppien kehittäjänä, uusimpana versionaan Merkava MK 1 alustalle rakennettu Nemer –rynnäkköpanssarivaunu. Myös venäläiset ovat esitelleet vastaavanlaisia T-55 ja T-72 –taistelupanssarivaunuista muunnettuja rynnäkköpanssarivaunuja.

Kuva 1: BMP-T raskas rynnäkköpanssarivaunu.

Erilaisilla lisäpanssareilla, kuten reaktiivipanssareilla, kyetään vähentämään yksittäisten ontelopanosten läpäisyä keskimäärin 60–90%. Tämän vuoksi uusien panssarintorjunta-aseiden taistelulatauksena onkin ns. kaksoisontelopanos, jossa etupanos ”eliminoi” reaktiivipanssarin ja pääpanos vaikuttaa vaunun runkoon. Räjähtävä reaktiivipanssari ei välttämättä sovellu keveiden panssarivaunujen lisäsuojaksi, koska räjähdysaalto vaurioittaa vaunun runkoa. Poikkeuksena edelliseen on Rafaelin kehittämä LBR (Low Burning Rate explosive) –reaktiivipanssari, jota on käytetty esim. Bradley –rynnäkköpanssarivaunujen lisäsuojana Irakissa.

Panssarivaunujen aktiivisia omasuojajärjestelmiä on innovoitu ja kehitetty jo 20 vuoden ajan. Toisen sukupolven panssarintorjuntaohjuksia vastaan tarkoitettuja häirintäjärjestelmiä on jo käytettykin taistelukentillä, mutta varsinaisten ”hard-kill” –järjestelmien käyttöönotto odottaa vielä itseään. Ehkä pisimmälle kehitetty ”hard-kill” –järjestelmä on venäläinen Arena, joka esiteltiin ensimmäisen kerran Dubain messuilla vuonna 1992. Yhdysvalloissa ja Euroopassa on panostettu voimakkaasti omasuojajärjestelmien kehittämiseen kuluneen vuosikymmenen aikana, koska doktrinaalisesti on haluttu siirtyä käyttämään nykyistä kevyempää panssarivaunukalustoa. Esimerkkejä meneillään olevista kehityshankkeista ovat MEXAS (Saksa), MUSS (Saksa), SPATEM (Ranska) ja Integrated ballistic protection –järjestelmä tulevaisuuden Future Combat Systems:iin (Yhdysvallat). Kehitystyön aikajänne on ollut pitkä ja toimivia kovaan torjuntaan (hard-kill) perustuvia järjestelmiä tultaneen näkemään vasta 2015 jälkeisellä ajalla.

Kuva 2: Aktiivinen omasuojajärjestelmä.

5.Doktrinaalinen kehitys ja erilaiset trendit
Kylmän sodan päättymisen jälkeen länsimaissa (NATO) ryhdyttiin pohtimaan sotalaitosjärjestelmän olemassaolon tarkoitusta. Yhdysvallat veturina kehitettiin erilaisia malleja puuttua syttymässä oleviin kriisipesäkkeisiin. 1990–luvun lopulla vannottiin ilmamekanisoinnin nimeen. Myös Suomessa haluttiin ilmamekanisoida. Suunniteltiin taisteluhelikopterien hankintaa ja ilmarynnäkköjoukkoja. Todettiin, ettei maakomponentilla ole enää merkitystä tulevaisuudessa. Eräässä matkakertomuksessa todettiin seuraavaa: ” Keskeistä ajatellussa on näkemys, jonka mukaan 2000-luvulla helikopterit asettuvat johtavan taisteluvälineen asemaan kuten panssarivaunut 1940-luvulla”. Sain tilaisuuden viime kesänä seurata Hollannissa ilmamekanisoidun joukon harjoitusta ja paikalliset kertoivat helikopterin olevan tehokas taisteluväline, mutta maastokatveiden vuoksi maalit on osoitettava maasta käsin. Meidän olosuhteissamme tilanne ei olisi yhtään helpompi.

Tällä hetkellä Yhdysvallat kehittää huipputeknologiaan ja tietoylivoimaan perustuvaa FCS (Future Combat Systems) –konseptia. Tutkimus aloitettiin viime vuosikymmenellä. Järjestelmän suunniteltiin perustuvan kehittyneisiin tiedustelujärjestelmiin, verkottuneeseen informaatiosysteemiin, kehittyneisiin ajoneuvolavetteihin, robotiikkaan ja tarkkaan – kauaskantoiseen – tulivaikutukseen. Alkuperäisenä tavoitteena oli kokonaisuuden saaminen operatiiviseen käyttöön 2012. Teesit ”Net Fires” ja ”Joint Fires” ovat tulleet tutuksi asiaan perehtyneille, mutta ”Infatry Centric” on unohtunut. Kehitystyö ei suju aivan suunnitellulla tavalla. Ajoneuvolavettien (ICV) osalta haaveena oli yhdistää keveys, ilmakuljetuskelpoisuus, taistelupanssarivaunun suoja ja tulivaikutus samaan pakettiin. Työ on kallista, eikä tavoitetta todennäköisesti saavuteta ainakaan asetettuun aikamääreeseen mennessä.

Kuva 3: Future Combat Systems.

6. Panssarivaunujen tulevaisuus
Vuonna 2000 käynnistettiin WEAG:n alaisuuteen työryhmiä tutkimaan teknologiamahdollisuuksia sähköajoneuvon kehittämiseksi ja taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöiden korvaamiseksi tulevaisuudessa. Työryhmien puitteissa kansallisuudet ilmoittivat nykyisen taistelupanssarivaunukalustonsa elinjaksoennusteet. Käytännössä kaikki Euroopan maat ovat suunnitelleet ylläpitävänsä nykyisen taistelupanssarivaunukalustonsa aina 2030 – 2035 asti. Tähän aikajänteeseen sisältyy yhdestä kolmeen modernisointikierrosta. Viimeisimmässä EDA:n alaisuudessa pidetyssä Armoured Fighting Vehicles –kokouksessa Iso-Britannian edustaja totesi, että ”joukkomme ovat päivittäin sotatoimialueella ja Challenger 2 sekä Warrior ovat ne välineet, jotka takaavat henkilöstölle riittävän suojan ja tulivoiman”.

Taistelupanssarivaunuja ei siis ”taota auroiksi”. Kehitystyö kylläkin keskittyy keveisiin ajoneuvoihin. Uutta teknologiaa edustaa ruotsalainen SEP. Ajoneuvon liikkuvuus perustuu hybridivoimansiirtoon, jossa diesel–moottoreilla tuotetaan virtaa akuille. SEP:stä on olemassa sekä tela- että pyörädemonstraattorit. Alkuperäinen tavoite oli saada ajoneuvo sarjatuotantoon vuonna 2008. Tällä hetkellä ruotsalaiset tekevät yhteistyötä Iso-Britannian kanssa (FRESH) ja sarjatuotantotavoitteena on vuosi 2014.

Saksassa kehitetään PUMA–rynnäkköpanssarivaunua. 350 miljoonan euron tuotekehityssopimus allekirjoitettiin vuonna 2002. Saksa on suunnitellut hankkivansa 410 rynnäkköpanssarivaunua nykyisten MARDER–vaunujen korvaajaksi. PUMA:n on suunniteltu olevan palveluskäytössä vuonna 2010. PUMA perustuu käytössä olevaan korkeaan teknologiaan sekä tuotekehityksessä oleviin omasuojajärjestelmiin. Ajoneuvon pääaseeksi on suunniteltu 30 mm Mauser MK30 –konetykkiä. Mielenkiintoista on suunnitellun suojaustason vaikutus ajoneuvon painoon. Perussuoja on rakennettu 14,5 mm AP –luoteja vastaan, jolloin vaunu painaa 29,4 tonnia. Parhaimmalla suojaustasolla (level C = Combat) vaunun paino on 43 tonnia, joka vastaa T-72 –taistelupanssarivaunun painoa. C–tason suojaustasolla kyetään estämään panssarintorjunta-aseiden onteloammusten sekä 30 mm nuoliammusten läpäisy. Ei tarvitse olla kovin hyvä matemaatikko arvioitaessa PUMA:n maksavan keskimäärin kaksi kertaa niin paljon kuin nykyisin palveluskäytössä olevat uusimmat rynnäkköpanssarivaunut.

Ranska irtautui vuonna 1999 GTK/MRAV–kehitystyöstä ja aloitti kansallisena hankkeena VBCI–pyöräpanssariajoneuvon kehittämisen. Ranskalaisten ajoneuvolla ei ole suunniteltu korvattavan taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöitä, vaan taisteluteknisenä käyttöperiaatteena on toiminta taistelupanssarivaunujen (Leclerc) kanssa. VBCI:n sarjatuotannon on suunniteltu alkavan ensi vuonna, jotta järjestelmä olisi operatiivisesti valmis vuonna 2010.

7. Lopuksi
”Ennustajaeukon” osuudessa on helppo todeta, ettei mitään mullistavaa tule tapahtumaan lähitulevaisuudessa. Pikemminkin kehitystyö keskittyy uusiin teknologioihin perustuvien komponenttien ja osajärjestelmien integrointiin olemassa oleviin rakenteisiin. Nykyiset kehitysvaiheessa olevat ajoneuvot eivät tule korvaamaan taistelupanssarivaunun suorituskykytekijöitä. Ylläpitokustannusten pienentämiseksi ne maat, joilla on ollut taistelupanssarivaunujen määrällistä ylikapasiteettia (esim. Saksassa 2125 Leopard 2:a v. 2001) tulevat myymään vanhinta kalustoaan ystävällismielisiin maihin. Uhka-arvioita vastaava paras kalusto säilytetään ja ylläpidetään vähintään vuoteen 2030 asti.

Käynnissä olevat kehitystyöt (PUMA, VBCI) tulevat konkretisoitumaan 2010 jälkeen. Kun katsotaan ajassa 15 vuotta taaksepäin ja arvioidaan, missä ollaan 15 vuoden kuluttua (2020), niin voidaan todeta, että täysin uuden ajoneuvoteknologian käyttöönotto saattaa ajoittua juuri tuolle ajalle. Alkuvaiheessa uuden teknologian kustannukset ovat niin korkeat, ettei pienillä mailla siihen välttämättä ole varaa. Lisäksi järjestelmien luotettavuuden todentamiseen kuluu muutamia vuosia.

Lähteet:
2nd European AFV symposium, luentomateriaali
3rd European AFV symposium, luentomateriaali
SMi’s fifth annual Armour and Anti-Armour Conference Documentation
SMi’s sixth annual Armour and Anti-Armour Conference Documentation
Armed Forces Journal 3/2001
Armada International 6/2001
Military Technology 2/2000
Military Technology 2/2004
Military Technology 10/2004
Military Technology 7/2005
Jane’s International Defence Review 11/2005
Kirjoittajan muistiinpanot