Varusmies - reserviläinen - veteraani

Panssarimiehen kesäkuu 1944

Kesäkuun 9. päivä 1944 Lappeenrannassa

Kevättalvella 1944 tämän kirjoittaja sai Varkauden panssarikoulutuskeskuksesta siirron kenttäarmeijaan. Sijoitusyksikkönä oli Lappeenrannassa Panssaridivisioonaan kuuluva Erillinen panssarikomppania. “Kasarmina” toimi hirsistä rakennettu Lappeenrannan työväentalo. Avara juhlasali palveli miehistön oleskelu- ja majoitustilana.

Uuden komppanian päälliköksi määrättiin alkuaan tykistöluutnantti Stig Sippel. Kaluston muodostivat venäläisiltä vallatut Christiemalliset, aika keveät, mutta nopealiikkeiset panssarit. Niihin oli Varkauden tehtailla konstruoitu ja asennettu uudet tornit. Torneihin oli istutettu vanhahkot, muistaakseni englantilaisperäiset haupitsit, kaliiperiltaan 114 mm. Vaunun tyyppinimitys BT-42. Yksiköstä oli tarkoitus kouluttaa nopeasti tuliasemaa vaihtava haupitsipatteristo. Vanhasta aseistuksesta johtuen tulinopeus oli luonnollisesti vaatimaton.

Viipurin taistelu 20.6.1944. Puna-armeijan 23. Armeijalla oli käytössä Viipurin operaatioon kolme armeijakuntaa. Rantatien suunnassa hyökkäävä CVIII AK:n oli vallattava kaupungin lounaisosa. Viipurin valtatien suunnassa hyökkäävän XCVII AK:n tehtävänä oli vallata kaupungin pohjoisosa, Karjala ja Tammisuo. Kämärän suunnasta hyökkäävän CIX AK:n tehtävänä oli katkaista rautatie Tammisuon ja Talin väliltä sekä jatkaa hyökkäystä tavoitteena Salojärven-Ihantalan-Juustilan tasa (Jatkosodan historia 4, WSOY 1993).

Komppanian vaunujen tallina ja koulutuspaikkana oli Lappeenrannan ratsastusmaneesi ja sen tuntumassa oleva laaja leirikenttä. Kesäkuun alussa jo keväällä alkanut epäsuoran ammunnan koulutus oli kuitenkin kesken. Panssarivaunuihin ei kesään mennessä. saatu radioita. Ne olisivat olleet välttämättömiä yksittäisen vaunun ja tulenjohdon välillä.

Palvelukseen sisältyi myös joidenkin aseveikkojen rikkomuksista johtuvia rangaistuksia, jotka toisinaan kohdistuivat koko komppaniaan. Joskus maaliskuun loppupuolella komppanian päällikkö vei jostakin rikkomuksesta koko komppanian rangaistusmarssille. Manttelit päälle ja reppu selkään! Panssarimiehillä ei ollut henkilökohtaisena aseena kivääriä. Joukon vetäjä määräsi tien varrella olevasta tiililadelmasta jokaiselle miehelle käteen yhden tiiliskiven. Sitä oli kannettava rinnan tasolla. Pitkä matka, arvioni mukaan 15-20 km, suoritettiin pääasiassa juosten.

BT-42 Äänislinnassa 1943. Ensimmäinen sarjavaunu luovutettiin Rynnäkkötykkipataljoonalle 26.2.1943. Sarjaan kuului 18 vaunua. BT-42 painoi 15 tn, nopeus teloilla 53 km/h, aseena 114 mm englantilainen haupitsi ja miehistöä kolme (kuva kirjasta Esa Muikku-Jukka Purhonen: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997, Gummerrus 1998). täysin sopimattomia panssaritaisteluun neuvostoliittolaisia panssareita vastaan (kuva kirjasta Esa Muikku-Jukka Purhonen: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997, Gummerrus 1998).

“Santsimarssin” rasittavuutta lisäsi tietysti kannettava tiiliskivi. Kaikki eivät jaksaneet juosta muodostelmassa, muistaakseni kolmijonossa. Väsyneitä miehiä alkoi jättäytyä jälkijoukkoon, joita jotkut aliupseerit jätettiin kokoamaan. Muutamat tuupertuivat joko aidosti tai uhmassa tielle. Itse kuuluin niihin, jotka päällikön johdolla pääsivät järjestyneesti takaisin majoituspaikkaan.

Kesäkuun alussa sain käskyn osallistua ainoana komppaniani edustajana panssaridivisioonan suunnistuskilpailuun. Valintani perustui ehkä kestävyyteeni rangaistusmarssissa ja oletukseen, että tunsin suunnistamisen käytännön. Olin sen oppinut jo partiopoikana.

Viipurin taisteluissa 20.6.1944 tuhoutunut rynnäkkötykki BT-42. 20. Prikaatille alistettiin Viipuriin viisi rynnäkkötykkiä. 3. Prikaati sai Tammisuon alueelle kaksi BT-42 rynnäkkötykkiä. Rynnäkkötykit olivat täysin sopimattomia panssaritaisteluun neuvostoliittolaisia panssareita vastaan (kuva kirjasta Esa Muikku-Jukka Purhonen: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997, Gummerrus 1998).

Kilpailu käytiin varsin kallioisessa ja tiheää metsää kasvavassa Lappeen kunnan maastossa. Kilpailu alkoi aamulla kesäkuun 9.päivänä 1944. Mielestäni löysin helposti kaikki rastit. Uupuneena pääsin takaisin komppaniaani.

Siellä kohtasin yllätyksen. Päivystäjää lukuunottamatta ei muita komppanian miehiä ollut paikalla. Päivystäjä kertoi, että oli tapahtunut hälytys. Komppanian miehistö oli lastaamassa ammuksia vaunuihin ja huoltomiehet kokoamassa omaa yksikköään.

Neuvostoliiton sotavoimat olivat samana päivänä aloittaneet Kannaksen suurhyökkäyksen. Fyysisesti väsyneenä oli vain koottava omat tavarat reppuun ja liityttävä hälytyksen vaatimiin valmistelutöihin. Vielä samana päivänä rynnäkkötykit kuormattiin avonaisiin rautatievaunuihin. Kuljetuksen aikana emme kokeneet ilmahyökkäyksiä. Sain vaunun tornissa torkkua aamupäivän väsymyksen edes jollakin tavalla pois. Komppania kuljetettiin Perkjärven asemalle. Siitä alkoi varmistustehtävä, jossa osittain perääntyvän jalkaväen vaikeuksien keskellä päädyimme Viipurin puolustukseen.

2. Rynnäkkötykit Viipurin puolustuksessa
Venäläiset olivat nopeasti Viipurin tuntumassa. Pääosa rynnäkkötykeistämme määrättiin Viipurin välittömään puolustukseen. Tiedämme, että luutnantti Sippel, tykistöupseerin kokemuksella, ehdotti vajaavarusteisten rynnäkkötykkien sijoittamista Viipuriin sillä tavalla, että ne voisivat kaaritulella moukaroida vielä etäällä etenevää vihollista. Tykistöupseeri katsoi voivansa järjestää keskitetylle patteristolle jonkinlaisen tulenjohdon. Viipurin puolustuksen johto ei kuitenkaan suostunut ehdotukseen. Vaunujen oli toimittava lähi etäisyydellä ja ammuttava suoralla suuntauksella! Tällaisessa operaatiossa Sippel itse johtovaunussaan joutui Viipurin kadulla vastakkain vihollispanssarin kanssa. Sen laukaus osui rynnäkkötykin torniin. Luutnantti Sippel ja vaunun lataaja, panssarimies Sorvisto kaatuivat. Ajaja, kersantti Aarne Virtanen, sen sijaan selvisi omiensa puolelle. Johtovaunun varajohtaja ja Sippelin lähetti, panssarimies Niilo Takkunen, on Erkki Käkelän tallettamana kertonut. Sippelin vaunun tuhoutumisesta Kannaksenkadulla. Vaunun ulkopuolella Takkunen pelastui suojautumalla Ristimäen hautausmaan kiviaidan ja hautakivien taakse (Erkki Käkelä: “Laguksen miehet, Marskin nyrkki”, Gummerus 1992, ss. 350 - 359).

Vänrikki Helge Saarelan johtaman joukkueen kaksi rynnäkkövaunua alistettiin Viipurin sivustan puolustukseen Tammisuolle. Siinä kulki puolustuslinja. Ampumahautalinjan oli miehittänyt IIII 3.Pr., nk. Sininen prikaati. Saarelan vaunun oli määrä harjanteen rinteeseen maastoutuen väijyä venäläisiä panssareita, joiden oletettiin etenevän läheistä tielinjaa pitkin.

Tämän kirjoittajan vaunu sijoitettiin samaisen tielinjan tuntumaan, varsin aukealle paikalle. Pari rangaistusvankia oli määrätty kaivamaan vaunulleni sisään ajettava potero, josta vain torni olisi näkyvissä. Sitäkin yritettiin naamioida kaadetuin närein ja oksin.

Oli kuuma kesäkuun loppupuolen päivä. Aurinko paahtoi tumman panssarin pintaan ja teki pian olon ahtaassa tornissa tukalaksi. Tunnit kuluivat, eikä mitään näyttänyt tapahtuvan. Kaukana näkyvän metsäisen horisontin ylle nousi vastustajan tähystyspalloja. Kun radiota ei ollut, yhteys joukkueenjohtajaan, Saarelaan, oli olematon. Olin vailla kiikaria paljaan näköhavainnon varassa. Jotakin liikettä näkyi kaukaisessa metsänreunassa. Teki mieli jollakin tavalla toimia

Vaunussa oli kolmenlaisia ammuksia sekä niiden tarvitsemat ruutipussit (kartussit) ja hylsyt.

Olihan kysymyksessä hitaasti ampuva haupitsi. Oli sirpalekranaatteja, savukranaatteja ja onteloammuksia. Viimeksi mainitut kätkivät kuoreensa saksalaisen yksinkertaisen mutta tehokkaan oivalluksen. Kranaatin täytteenä olevan äjähdysaineen etuosaan oli koverrettu ellipsin muotoinen ontelo, johon sytytin oli kiinnitetty. Kun ellipsin muotoiseksi koverrettu räjähde paukahtaa, kaikki voima kohdistuu polttopisteeseen, jolloin siinä räjähdysvoima moninkertaistuu. Sellainen hitsautuu paksunkin panssarin läpi.

Hyökkäys Tammisuolla on torjuttu ja taistelun kovuudesta kertoo palavat vihollisen panssarivaunut. Yksi niistä puolittain kyljellään hiekkapenkalla (kuva kirjasta Jatkosodan historia 4, WSOY 1993).

Harkitsin, että kaukaisen metsänlaidan liikettä voisi häiritä sirpalekranaatein. Ensin kuitenkin tahdoin suojata oman vaunumme aseman näkyvyyttä ampumalla muutamia savukranaatteja. Sitten ammuimme etäiseen metsänlaitaan useita sirpalekranaatteja.

Tässä vaiheessa vaununi ajaja kiinnitti huomiomme vaunun sisäpinnalla oleviin sähköjohtoihin.
Ne alkoivat ilmeisesti kuumeta auringon paahteessa ja savuta. Epätarkasti Käkelä puhuu “virtapuolenjohtojen” palamisesta ja siitä johtuvasta taistelukyvyttömyydestä. Käskin käynnistää moottorin varmistuakseni vaunun toimintakunnosta. Kun savuaminen jatkui, oli ratkaistava vaihtoehtojen välillä. Oliko yritettävä pelastaa vielä ilmeisesti liikkumaan kykenevä vaunu? Vai olisiko jäätävä asemapaikkaan epätietoisena toimintamahdollisuudesta? Päätin ajattaa vaunun peruuttaen ylös poterosta ja viedä sen turvaan. Kun lähellä tilannetta seuraavat pioneerit huomasivat pyrkimyksemme, juoksi eräs heistä ohjaamaan vaununi ohi oman miinoituksen. Päästyämme näkösuojaan, luovutin vaunun raportein komppaniamme vaunuhuoltoon. Vaunu ei siis tuhoutunut.

Vaunun miehistönä siirryimme lähellä olevaan Sinisen prikaatin ampumahautaan. Yritin selvittää itselleni tien vänrikki Saarelan vaunun luo raportoimaan oman vaununi tilanteesta.

Kun pääsin muutaman sadan metrin päähän Saarelan vaunulle, sain kuulla, että hän miehistöineen oli koettaneet onteloammuksella tuhota heidän editseen liikkuvan vihollispanssarin. Se ei onnistunut. Rynnäkkötykin asemapaikka kuitenkin paljastui. Neuvostopanssari käänsi tykkinsä heitä kohti. Saarelan ajaja oli nopeasti saanut vaunun turvaan harjanteen taakse. Vaikeaan maastoon juuttunutta vaunua ei enää saatu pois asemapaikastaan.

Eräänä päivänä venäläinen raskas panssarivaunu, mahdollisesti tiedustelutarkoituksessa, pääsi esteettä etenemään ampumahautalinjamme yli. Ilmeisesti heille oli selvinnyt, ettei Tammissuon suomalaisten panssarintorjunta toiminut. Ns. panssarikauhun ammukset olivatkin lopussa. Jännittyneinä odotimme, millainen venäläisen SU-122 rynnäkkötykin vaikutus oli mahdollisen oman tykistön tuliasemissa ja huoltoalueilla. Siitä emme saaneet tietoa.

Ehkä parin tunnin kuluttua panssari palasi samaa tietä. Ylittäessään ampumahaudan vaunun ajaja kuitenkin teki virheen. Hän ohjasi vaunun sillä tavoin, että sen pohja jäi kannatukselle ampumahaudan tuetulle reunalle ja telaketjut jäivät pyörimään tyhjää. Ne eivät enää tarttuneet kiinni kamaraan.

Tämä JS-2-panssarivaunu on tuhottu Tammisuon taisteluissa 20.6.1944. Vaunu painoi 45 tonnia ja siinä oli 122 mm tykki (kuva kirjasta Jatkosodan historia 4, WSOY 1993).

Venäläisvaunun asento oli sellainen, ettei se voinut käyttää omaa aseistustaan ampumahautamme tulittamiseen. Kylmäveriset venäläiset panssarimiehet alkoivat kuitenkin heti radiollaan ohjata tykistönsä tulta. Tällöin eräs jalkaväkiprikaatin tarkkaampuja kiikarikiväärillään ampui vaunun radiomaston poikki.

Hermostuneen odottelun jälkeen sai panssarikauhun ampuja täydennysammuksia. Olin koko lailla hänen vieressään, kun hän ampumahaudan reunalta suuntasi “kauhunsa” putken kohti venäläispanssaria ja laukaisi. Helpotus oli suuri, kun vaunun moottori syttyi palamaan. Mitään polttopullon käyttöä tilanteessa en muista. Venäläisvaunun miehet olivat tukalassa asemassa. He olisivat voineet antautua. Mutta uljaat panssarimiehet vain odottivat ja tarkkailivat palavan moottorinsa synnyttämän kuumuuden kehitystä.

Tiedetään, etteivät venäläissotilaat kuolemantuomion uhalla saaneet antautua. Kun vaunun sisätila alkoi käydä liian kuumaksi, uljaat miehet yrittivät sekä pohjaluukun että päällä olevan luukun kautta paeta. Siihen he suomalaisten tulessa kaatuivat. Jonkin ajan kuluttua kuumuus tavoitti vaunun ammukset. Ne alkoivat räjähdellä.

Tammisuon taisteluissa 3. Prikaatin riveissä kunnostautunut korpraali J. Rytöniemi. Hänen oikeassa hihassaan on panssarintuhoojamerkki ja sen yläpuolella lisäviivat kertomassa Rytöniemen viikon aikana tuhoamista 11 vihollisvaunusta. Ansioistaan Rytöniemi palkittiin Mannerheim-ristillä vuoden 1944 joulukuussa (kuva kirjasta Jatkosodan historia 4, WSOY 1993).

Yhdessä Saarelan miesten kanssa tarkkailimme tilannetta ja odotimme Sinisen prikaatin miesten kanssa jotakin tapahtuvaksi. Tammisuon edusta tuntui vaarallisen hiljaiselta. Ratkaisu oli tapahtumassa Viipurissa.

Olen usein ajatellut oman vaununi kohtaloa Tammisuolla. Jos olisimme jääneet tuliasemaamme, olisi ohi ajanut neuvostopanssari helposti saanut vaunumme tähtäimeen. Savuavat sähköjohdot ovat jälkeenpäin olleet minulle merkki Jumalan varjeluksesta. Meidän lähtömme aika ei ollut vielä tullut.

Saarelan ottelu raskaan neuvostopanssarin kanssa osoittanee, että suhteellisen hitaalla lähtönopeudella ammuttu onteloammus saattoi, varsinkin panssaroinniltaan pyöreästä ja vielä liikkuvasta neuvostopanssarin tornista, hyvinkin kimmota sivuun. Tästä on Käkelän kirjoissa eri tilanteista useampia havaintoja.

Tykistöupseeri Stig Sippel ymmärsi oikein. BT-42 ei ollut lähitaistelupanssari. Kunnia viisaan, rohkean ja määrätietoisen upseerin muistolle!

Taistelut 3. Prikaatin suunnassa 21.6.1944 (Jatkosodan historia 4, WSOY 1993)

Ilmeisesti Viipurin menetyksen jälkeen kesäyön hämäryydessä irtauduimme Sinisen prikaatin kanssa Tammisuon ampumahaudasta. Me panssarimiehet vaelsimme Suomenvedenpohjan rantatietä etsimään komppaniaamme.

Meitä huoletti hiekkaisen maantien sotilassaappaiden jäljet, jotka näyttivät kulkeneen vastakkaiseen suuntaan kuin me! Vaelluksemme länteen päin oli kuitenkin oikea. Etelässä, meren lahden tuolla puolen näkyi silhuettina Viipurin kaupunki.

Yhtäkkiä alkoi kaupungista kohdistua meihin tulitusta. Ymmärsimme, että kaupunki oli vihollisen käsissä. Onneksi rantatie oli rakennettu aika korkealle penkereelle. Sen takana voimme turvallisesti vaeltaa komppaniaamme.

Jonkin ajan kuluttua, 7.7.1944, päällikkönsä menettänyt Erillinen panssarikomppania lakkautettiin. Siihen vaikutti ilmeisesti ja erityisesti varustelun keskeneräisyys ja aseistuksen vanhanaikaisuus.

Erillisen panssarikomppanian vaunuista on luettelo Erkki Käkelän tutkimuksessa “Laguksen rynnäkkötykit”, Porvoo 1996. s.353 s. Sen mukaan toista Tammisuon BT-42-vaunuista säilytetään Parolan Panssarimuseossa. Käkelä on myös vahvistanut (s.292) luutnantti Sippelin ehdotuksen vaunujen käytöstä Viipurin puolustuksessa, jonka Viipurin puolustuksen johto hylkäsi.

Oma sotapolkuni suuntautui Vuosalmen rintamalle sijoitettuun Rynnäkkötykkipataljoonaan. Siellä sain määräyksen ihan toisenlaiseen tehtävään.

Turussa, helmikuun 15. p:nä 2007
Eero Parvio
Tammisuon korpraali (19 v.),
nyt eläkepappi.