Varusmies-Reserviläinen-Veteraani:

Panssarikersantti Lennart Ilkner, Röhön suunnan puolustuksen selkäranka syksyllä 1941

Henkilöt, joilta kirjoituksen laatija on saanut aiheeseen liittyvää tietoutta:
– kenraaliluutnantti Otto Yli-Risku,
– Mannerheim-ristin ritari Kullervo Leskinen,
– Mannerheim-ristin ritari Heikki Nykänen,
– majuri, diplomi-insinööri Kaarlo Rautkari,
– rakennusmestari Arvo Westerlund, Rakennuspataljoona 4:n komentaja,
– majuri, diplomi-insinööri Eeli Kinnunen, Linnoitusrakennuspataljoona 6:n komentaja,
– saksalainen panssarikersantti Lennart Ilkner, Panzer II-joukkueen (Zug) johtaja ja
– everstiluutnantti Erkki Käkelä.
Kirjoituksen laatija Seppo Salo toimi vääpelinä, tulkkina ja monitoimimiehenä majuri Kinnusen pataljoonassa.

Majuri Kinnusen pataljoona rakensi Kuusamon suunnalla 1941 Salpa-aseman betonikorsuja. Salpa-asema alkoi Virolahdelta Suomenlahden rannalta ja päättyi Savukoskelle. Rakennustyömaata on pidetty Suomen suurimpana. Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 pataljoona korjasi Juntusrannasta Vuonnisiin johtavaa kehnoa tietä ajettavaan kuntoon. Rakennuspataljoona 4 tuli Suomussalmelta Raatteen tien kautta korjaten tietä Vuonnisiin, josta Uhtuan tie alkoi. Molempien yksiköiden miehiä osallistui Pistojoen sillan rakentamiseen. Se oli vaarallinen tehtävä, koska ympäristössä käytiin jatkuvasti taisteluja. Kinnusen pataljoona teki Vaaralasta Malmiaisten tielle kahdeksan kilometrin pituisen pehmeän, suon ylittävän oikotien. Rintamalinja oli niin lähellä, että venäläiset ampuivat suomalaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat kokoonpantu eri puolilta Etelä-Suomea palvelukseen kutsutuista siviilimiehistä. Kranaattien räjähdellessä sirpaleita ja kuraa lensi ympäristöön.

Kun tie oli valmis, määrättiin Linnoitusrakennuspataljoona 6 ja osia Rakennuspataljoona 4:stä korjaamaan Uhtuan ja Kiestingin välistä maantietä ajettavaan kuntoon. Röhön kylään sijoitettiin rakennuspataljoonien tukikohta 20 km 3.Divisioonan esikunnasta pohjoiseen. Tukikohta sijaitsi vaarallisella paikalla ”ei kenenkään maalla” venäläisalueen läheisyydessä, Röhö-järven niemessä ja oli Uhtualta lähtevän pioneerirakennuspataljoonan päätepiste, josta vastaan tulivat Kiestingistä lähteneet rakennusjoukot. Siviilityömiehillä oli aseinaan venäläisiä sotasaaliskivääreitä. Suojamiehinä oli vanhoja talvisodan veteraaneja, joiden kiväärinperissä oli vähintään kymmenen viivaa eli merkintä ammutuista vastustajista. Lisäksi vaaralliselle alueelle alistettiin viisi kevyttä saksalaista Panzer II-tiedusteluvaunua, joissa oli aseistuksena kaksi konekivääriä sekä miehistönä kaksi sotilasta kussakin. Tämän viisivaunuisen joukkueen johtajana toimi panssarikersantti Lennart Ilkner.

Lähtö Röhön tielle tapahtui syyskuussa 1941. Lisänä oli tykillä varustettu sotasaaliiksi saatu panssariauto, joka tosin oli aika ajoin korjattavana 3.Divisioonan selustassa. Työ- ja tienkorjausolosuhteet olivat erittäin vaikeat ja haastavat, koska marraskuun alkuun mennessä kolme saksalaispanssaria poistui vahvuuksista taistelukyvyttöminä. Työnteko oli raskasta ja hidasta, koska työkoneita ei ollut, vaan ojia ja lapiotöitä tehtiin hartiavoimin. Muutamat hevosmiehet toivat metsästä tarvittavaa puutavaraa. Useita siltoja ja pieniä siltarumpuja korjattiin ajokuntoon. Venäläispartiot häiritsivät suomalaisten työntekoa jatkuvasti ampumalla pitkältä etäisyydeltä häviten sen jälkeen metsään. Pahimmat tappiot kärsittiin silloin kun huoltokolonnia joko tuhottiin tai niitä vaurioitettiin.

Tarkoin varjeltu sotasalaisuus paljastuu; venäläisen Jalkaväkirykmentti 337:n hyökkäyssuunnitelma suomalaisen 3.Divisioonan rintaman murtamiseksi

Vihollisjohto suuntasi marraskuun alussa JR 337 kolmen vuorokauden korpitaipaleelle Uhtuan erämaihin. Tehtävänä oli tuhota Röhö ja 3.Divisioonan esikunta-alue (”Myrsky”) sekä murtautua suomalaisselustaan peräti Oulun alueille asti. Sotavangilta saadun ”tiedon” mukaan suunnitelma oli toteuttamiskelpoinen, koska hyökkäyssuunnassa ei suomalaisilla ollut reservejä.

Lukijan kannattaa suhtautua kriittisesti sotavangin paljastamiin ”tietoihin”. Muun muassa Äänisellä ja Syvärin sillanpäässä olivat joukkomme olleet jo kuukauden ajan. Nyt hyökkäsivät suomalaiset ja saksalaiset, eivät puna-armeijalaiset, vaikka murtautuminen Ouluun olisi venäläisten ”suunnitelmiin” kuulunutkin. - Marraskuun 1.

Tietoja puna-armeijan aseista

päivän aamuna Salo huomasi Ilknerin tankin päällä ollessaan puolivahingossa, että venäläisten länteen menevä jotos oli ylittänyt Röhön tien. Läheinen kenttävartio Honka hälytti Röhön, jossa sattumalta oli majuri Kaarlo Rautkari muuttopuuhissa. Rautkari hälytti apua 3.Divisioonan esikunnasta eversti Frans Uno Fagernäsiltä, joka antoi lähettää Röhöön pikavauhtia Leskisen sissijoukkueen. Nykäsen sissijoukkue Jyvälahden suunnalta ei olisi ehtinyt ajoissa apuun.

Marraskuun 2. päivänä kello 7 aamulla ylivoimainen venäläispataljoona hyökkäsi Röhöön. Leskisen monipuolisesti aseistettu joukkue torjui hyökkäyksen. Mukana oli myös silloinen vänrikki Eeli Kinnunen, joka käytteli muun muassa konepistoolia.

Venäläisten Naku (50 mm pienoiskranaatinheitin) ampui Kinnusen asemiin tuli-iskun, joka tappoi kolme siviilimiestä. Kranaatit putosivat 25 m: n päähän Kinnusen ja Salon sijaintipaikasta. Taistelu kesti viisi tuntia. Patruunat ja sidetarpeet alkoivat olla lopussa, koska tappioita tuli. Venäläisten hyökkäyksen painopiste kohdistui Röhöön etelästä päin. Ensimmäinen vihollisen iskuporras juuttui taisteluun Röhö-järven jäälle ja metsään. Kersantti Ilknerin johtamat kaksi panssaria likvidoivat koko hyökänneen vihollisyksikön. Konekiväärien valojuovaluodit polttivat kaatuneiden vaatteita, mikä synnytti epämiellyttävän ja epätodellisen vaikutelman niin runsaasta verenvuodatuksesta, että veren lämpö olisi nostattanut huurua pohjoiseen pakkassäähän.

Kello 12 Rautkari ja Leskinen tulivat Kinnusen komentopaikalle. Huomattuaan, että kaikki hyökkääjät oli likvidoitu, Rautkari käski Salon juosta tankeille antamaan käskyä tulen lopettamisesta. Vaunun ajaja korpraali Dunke huomasi vielä yhden venäläisen tarkka-ampujan siirtyneen uuteen tuliasemaan ja tähtäävän Saloa ja Rautkaria, jotka juoksivat tankkia kohti. Aikaa oli viisi sekuntia, ja kersantti Ilkner ampui sarjan. Ryssä poistui neuvostotaivaaseen. Tätäkään kertomusta ei olisi kirjoitettu, ellei Ilkner olisi osunut. Venäläisten toinen iskuporras perääntyi, eikä hyökännyt enää.

Suomalaisten tappiot Röhössä käsittivät 50 miestä, joista lähestulkoon kaikki olivat siviilejä. Venäläisiä kaatui noin 100 sotilasta. Koko päivän jatkuneissa taisteluissa kaatui noin 300 venäläistä. Taistelua pidettiin suomalaisten torjuntavoittona. Poliittisista syistä johtuen julkisuuteen ei voitu kertoa, että saksalaiset Panzer II -vaunut ratkaisivat taistelun suomalaisten hyväksi. Jos laitetaan kilpasille Rokan Antti ja kersantti Ilkner, niin Antti taitaisi jäädä hopealle ja Ilkner voittaisi muutamalla kaadolla.

Kenraaliluutnantti Otto Yli-Risku tunnusti kirjoittajalle vuotta ennen kuolemaansa, että saksalaistankit pelastivat Uhtuan rintaman tuholta 2.11.1941. Tilanne oli silloin erittäin kriittinen suomalaisten kannalta. Ilman saksalaisvaunujen tukea Uhtuan heikosti ja vajanaisesti miehitetty rintama ei olisi kestänyt venäläisten hyökkäystä.

Kinnunen toimi Röhössä komendanttina sodan loppupuolelle saakka. Hän haavoittui otsaan venäläisen tarkka-ampujan ampumasta luodista. Otsassa oli syvä juova, ja hän olisi voinut käyttää mustaa nauhaa kuten von Döbeln Juuttaalla aikoinaan. Kinnusen säilyminen hengissä oli yksi sodan ihmeellisistä tapauksista.

Röhön tiellä käytiin lukuisia pieniä taisteluja, jotka eivät ylittäneet uutiskynnystä tai jäivät sotasalaisuuksiksi. Esimerkkinä näistä oli saksalaisen moottoroidun ilmatorjuntapatterin käymä taistelu, jonka aikana Kinnusen miehet estivät patterin tuhoutumisen. Venäläiset tuhosivat ja vaurioittivat lukuisia suomalaisia huoltoautoja ja -kolonnia. Röhön miehet olivat aina taisteluvalmiita – ruokaillessaankin miehet pitivät kivääriä vieressään. Majuri Kinnunen kunnostautui siviilielämässä saavuttamalla korkean viran tie- ja vesirakennushallituksen insinöörinä. Muutkin Röhön alueella toimineet miehet menestyivät erittäin hyvin sodan jälkeen.

Helsinki 28.12.2008

Seppo Salo